"I saw your smile."
Vaikka tapaus on yksi maailmanhistorian kuuluisimmista, alustan tämän merkinnän kuitenkin tällä: Maaliskuussa 1998 itävaltalainen 10-vuotias tyttö, Natascha Kampusch, siepattiin aamulla koulumatkallaan. 8,5 vuotta myöhemmin, elokuun 23. 2006 hänen onnistui paeta kaappajaltaan. Vuonna 2010 hän julkaisi muistelokirjan 3096 päivää, jossa kertoo vuosistaan vankeudessa.
Tuohon kirjaan pohjautjuen tehtiin elokuva ja se julkaistiin helmikuussa 2013 Saksassa, ja elokuun alussa täällä Suomessa. (Tapaukseen pohjaten on vanhempikin elokuvaversio nimeltä Tyttö kellarissa, mutta siihen ei kannata aikaa ja rahaa tuhlata. Se on nimittäin tosi outo eikä sillä ole juuri mitään merkittävää yhteistä Nataschan tapauksen kanssa. Suorastaan ärsyttävää että sitä markkinoidaan Nataschan tapauksen siivellä.)
Mutta tämä 3,096 päivää on aivan toista luokkaa, osittain varmasti siksi että pohjaa uhrin omiin muistelmiin.
En ymmärrä miksi tämä elokuva on saanut niin surkeita tähtiarvosteluja. (Esim. 1-1,5 tähreä kriitikoilta ja Plevnan sivuilla ja IMDB:ssäkin ei ole edes kuuden tähden arvoinen käyttäjäarvostelujen keskiarvoltaan.) Eihän tämä missään nimessä täydellinen elokuvana ole, mutta mielestäni ohjaaja teki hyvää työtä ja samoin näyttelijät - ja ennen kaikkea tämä on ihailtavan todenmukainen oikeaan tapaukseen nähden; ei kaunistele esiin nostettuja asioita eikä myöskään ole lisätty ylimääräistä valheellista draamaa paljonkaan jos yhtään. Toisin kuin monet perustuu-tositapahtumiin -elokuvat tuppaavat tekemään.
Ainoat viat jotka tulee näin äkkiseltään mieleen ovat:
- Brittiäiset ja irlantilaiset näyttelijät puhumassa engalntia ja tietenkin niillä ihanilla mutta korvaan pistävillä aksenteillaan, vaikka hahmot ovat itävaltalaisia ja elokuva kuvattiinkin Saksassa. Jos englannin haluttiin olevan puhuttu kieli, olisivat voineet valita saksalaisia näyttelijöitä jotka osaavat sujuvasti englantia jotta edes aksentti olisi ollut oikea.
Usein tällainen räikeä kansallisuus/kielivalinta-ristiriita on liian häiritsevää minulle ja latistaa merkittävästi elokuvaa, mutta yllättävästi tässä elokuvassa se ei häirinnyt lopulta yhtään - elokuva tempaisi mukaansa täysin. Mutta silti mielestäni näin räikeä kansallisuus/kieli-ristiriita on mainitsemisen arvoinen "vika" koska sen olisi voinut helposti välttääkin. Eri asia jos tämä olisi kuvattu Britanniassa, mutta kun oltiin Saksassa niin olisi varmaan saksalaisia näyttelijöitäkin ollut tarjolla...Varmaan myös sellaisia jotka osaavat englantia tarpeeksi hyvin.
- Olisi voinut keskittyä enemmän perheen selviytymiseen Nataschan katoamisen jälkeen, siis enemmän mitä keskittyi. Tässä taisi olla vain kaksi hyvin pikaista kohtausta äidin elämästä, ensin kaksi päivää kataoamisen jälkeen kun hän ryyppäsi suruunsa ja toinen monen vuoden jälkeen jouluna kun hän itki sitä että vei tytön aina autolla kouluun paitsi ei sinä kohtalokkaana aamuna. Nataschan pään sisällä kyllä näytettiin muutamia flashbackejä hänen elämäänsä perheensä kanssa, onnellisiin muistoihin, eli perheliittoista ttunne-elementtiä ei sentään täysin sivutettu, mutta mielestäni siis ei lähestytty tarpeeksi kataomisvuosien kautta.
Ymmärrän kyllä että tämä pohjaa Nataschan kirjoittamaan kirjaan, ja joka tapauksessa tämä on ja pitääkin olla hänen tarinansa - tallennusmuoto hänen vahvuudestaan ja uskomattomasta selviytymistarinastaan. Mutta silti. En mennyt katsomaan tätä viihde mielessäni vaan nähdäkseni kuinka kunnioittava tai epäkunnioittava tämä on oikealle tapaukselle, mutta silti mielestäni elokuvaversio olisi voinut käyttää tilaisuuden huomioida koko perhe. Kidnappauksissa kun itse kaapattu ihminen ei ole ainoa uhri.
Minusta malliesimerkki vastaavasta ja tuossa suhteessa hyvin tehdystä elokuvasta on elokuva Tiedän, että nimeni on Steven, joka pohjautuu amerikkalaisen Steven Staynerin 1970-luvun alussa tapahtuneeseen kidnappaustapaukseen. 7-vuotias Steven kaapattiin matkalla koulusta kotiin ja seitsemän vuotta myöhemmin kun hänen kaappaajansa sieppasi toisen pikkupojan, 5-vuotiaan Timmy Whiten, Steven karkasi Timmyn kanssa tarkoituksenaan pelastaa Timmy samalta kohtalolta jonka itse oli kokenut. Poliisiasemalla Steven pelasti kuitenkin myös itsensä, elokuvan nimen tullen hänen sanoistaan "Tiedän, että ensimmäinen nimeni on Steven. Luulen että sukunimeni on Stayner."
Tuo elokuva keskittyy paljon Stevenin vuosiin kaapattuna, mutta myös hyvin paljon perheensä yrityksiin löytää hänet ja muutaman kerran pitkähköjä kohtauksia perheen elämästä ja murheesta ilman poikaansa, ja toinen puoli kertoo Stevenin parista ensimmäisestä vuodesta Timmyn ja itsensä pelastamisen jälkeen.
On toki huomioitava että Steveniä koskeva elokuva tosiaan on 2-osainen tv-elokuva jonka kokonaispituus on 180 minuuttia, siinä missä 3,096 päivää on teatterielokuva kokonaispituudeltaan 111 minuuttia. Mutta silti, mahdottomuus perheeseen keskittyminen hieman enemmän ei varmasti olisi ollut.
- Yhdessä kohtaa 10-vuotias Natascha ei ole syönyt mitään neljään päivään ja anelee ruokaa vankityrmässään olevan video/puhelinyhteyden kautta ja kohtaus on kuvattu niin että kamera on olevinaan se mihin hän puhuu, eli tyttö on siinä pari minuuttia lähikuvassa kiljumassa kameralle eli elokuvan katsojalle. Tällä tavoiteltiin kai jonkinlaista näkökulmapsykologista syvävaikutusta katsojaan, mutta minusta se tuntui vain oudolta. Se kun laittoi katsojan kaappaajan näkökulmaan mikä ei mielestäni toimi jos tarkoitus olisi olla tunteellisesti tuon pikkutytön puolella.
Sivuasiana tahdon sanoa, että mua hirvittää miten näyttelijät vaarantaa teveytensä ja henkensä yhden roolihahmon/uramahdollisuuden takia, vaikka kuinka tekisivätkin sen valvotusti ja terveysammattilaisten kanssa. Meinaan kun se ei taatusti ole mitenkään tarpeellista, toisin kuin stunt-näyttelijöiden itsensä vaarantamiset on enemmän tai vähemmän tarpeellisia elokuvataiteen maailmassa (ja stunt-näyttelijät todennäköisesti tekee sitä siksi että tykkäävät sellaisesta vaarallisesta actionista.) Kukaan tuskin tykkää nälkiintymisestä ja kyllä maskeerauksella ja muulla teknologialla varmasti nykyään saadaan ihminen näyttämään ihan tarpeeksi nälkiintyneeltä...Mutta monien muiden nykynäyttelijöiden tapaan teini-ikäisen Nataschan näyttelijä laihdutti itseään nopeasti ja rankasti rooliaan varten - kirjaimellisesti hän näyttää melkein luurangolta tässä elokuvassa ja siis oli ihan oikeastikin koska kävi läpi rajun laihdutuskuurin tätä varten. Huaaah. o.O
Että sellaista. En nyt muuta kritisoitavaa ilman pidempää pohtimista keksi.
Näyttelijät olivat tosiaan hyviä, vankeusvuodet hyvin kuvattu ja tunnelma kohdallaan - eivät olleet liian ahdistavan intensiivisesti kuvattuja mutta kuitenkin tunteisiin vaikuttavasti ja vakavamielisiä ajatuksia herättävästi, ja käsittääkseni todenmukaisesti. En ole Nataschan kirjaa lukenut, mutta käsittääkseni siis varsin todenmukainen sovitus eikä ihan kauheasti jätetty pois hänen osaltaan.
Mielestäni tämä on kolmen tai neljän tähden arvoinen elokuvataiteellisesti ja ehkä neljän tähden arvoinen nähden totuudenmukaisuuteen suhteessa oikeaan tapaukseen. Tätä on helppo suositella, jos tämä tarina laadukkaana elokuvadokumentointina kiinnostaa.
VIRALLINEN TRAILERI
