MovieMonday #8 - Lapsuuden sankarille

Kahdeksas Movie Monday -haaste. Muistan yhä näin lähemmäs kolmekymppisenä kun lapsena revin äitiäni hihasta kadulla, osoitellen innoissani Leijonakuningas -elokuvan ulkomainosta vaatien sitä leffaa omakseni, sekä sen hetken kun hän ojensi sen minulle lahjaksi myöhemmin sinä vuonna, ja sen hetken kun lueskelin VHS:n takakantta auringonvalossa. Ja sen kun jankutin loputtomasti kaupungilla haluavani sen Simba-pehmolelun, kunnes lopulta pyyntööni suostuttiin. Lista voisi jatkua loputtomiin. Kaikki vähäpätöisimmitäkin ja mitä erilaisimmat Leijonakuningas-liittoiset hetket ovat syöpyneet mieleeni niin vahvana että ne olisivat hyvin voineet tapahtua vasta eilen.


Rakastuin elokuvaan niin, että varsin pitkän aikaa taisin katsoa sen lähes joka päivä ja etenkin joka ikinen kerta kun serkkupoikani tuli kyläilemään. Silloin kun en katsonut sitä, puhuin siitä tai piirsin fanitaidetta, lähinnä pentu-Simba -aiheisia. Olin jo sen verran iso (henkisesti) etten leikkinyt Simbaa tai Leijonakuningasta kavereideni kanssa. Siis eläinhahmojen leikkiminen kuului varhaisempaan leikki-ikään. Anyway... Vaikka Leijonakuningas siirtyi tietenkin teini-iän ja muiden fandomeiden tieltä vähän sivummalle, rakkauteni ei hiipunut tippaakaan ja pakkomielteeni/rakkauteni ko. elokuvaa kohtaan oli jäänyt myös perheeni mieleen, sillä vaikken ollut vuosiin aiheesta liiemmin puhunut, vuonna 2003 äitini tiedotti että se on palaamassa leffateatteriin pariksi päiväksi ja lupasi vieläpä maksaa matkani Helsinkiin jossa siis veljeni kanssa kävin sen sitten vihdoin ekaa kertaa elokuvateatterissa katsomassa ja upeaa oli!

Nyt on vuosi 2011 enkä vieläkään ole jättänyt Leijonakuningasta taakseni. Päinvastoin, fanipoika sisälläni on viime vuosina elänyt taas paatoksella. Näkyvimmin tämän elokuvan/hahmon henkilökohtainen tärkeys ilmenee sillä, että saatan - joskin melko harvoin - vapaa-aikanani innostua viettään tuntikausia väitellen siitä mikä on virallista ja mikä fanfictionia Leijonakuningas-tarinan ja etenkin Simban hahmon suhteen, vaikka voisin yhtä hyin vain heittää pöytään Disneyn kirjaimellisesti kertomat faktat ja jättää asia siihen. Joskus teenkin niin, mutta usein innostun hyppäämään väittelyn pyörteisiin vaikka tiedän ettei asiasta ole Disneyn faktojen valossa periaatteessa mitään järkeä väitellä. Teen niin sillti ehkä siksi, että joskus niiden väittelyiden ulkopuolinen lukija tulee kiittämään minua syystä että ne selkeyttivät hänelle totuuden kaikkien sekavien fanispekulointien keskellä. Katsokaas kaikille ei pelkät faktat uppoa perille vaan ne pitää muotoilla eri tavoin. Ja ylipäätään rakastan kirjoittaa syvällisiä kirjoituksia ja keskustelua Simbasta ja tämän tarinasta.

Siksi, tänä vuonna perustin engalnninkielisen keskustelufoorumin jossa elokuvat ja kirjat/sarjakuvat erotetaan toisistaan kuten Disneykin tekee, koska en todellakaan ole ainoa fani joka kuvainnollisesti hakkaa päätään seinään totaalisen turhautuneena niihin faneihin jotka suhtautuvat spinn-off -kirjoihin/sarjakuviin lähes uskonnollisella tasolla ja väkisin levittävät niitä virallisena totuutena täysin sotkien sen todellisen tarinan ja hahmon pointin, surutta sivuttaen Disneyn elokuvantekijöiden kertomat faktat. Joskus he suorastaan suuttuvat jos heidän eteensä heittää jonkun faktan... Tuollaisten fanien asenne siis estää kaiken järjellisen, henkevän ja rakentavan keskustelun siitä hahmosta ja tarinasta jonka Disney oikeasti halusi kertoa. Tuolla perustamallani keskustelufoorumilla sitä ongelmaa ei ole, koska suhtaudumme tarinaan Disneyn näkökulmasta emmekä vain omien mielihalujemme vaikka niitäkin tietenkin saa jakaa ja fanfictionin mahdollisuudet ovat rajattomat...

Fanfictionista puheenollen, vuonna 2008 perustin myös suomenkielisen Leijonakuningas -foorumiroolipelin joka toimii vaihtoehtoisessa todellisuudessa jossa kerromme tarinan jonka menetimme Mufasan kuoleman myötä eli tuossa pelissä Mufasa ei kuole ja Scarin juonittelut paljastuvat. Peli on yhä toiminnassa enkä ole unissanikaan sitä sulkemassa. Itse pelaan siellä tietenkin Simbaa.
Tavallista fanfictionia olen myös alkanut kirjoittaa Simba-analyysi-keskeisesti, ensimmäisen tarinan ensimmäinen luku on valmis ja julkaistu. Se on 'midquel' eli kertoo mitä tapahtui Scarin kuoleman ja Kiaran syntymän välissä, elokuvien tarinapolulla jossa Kiaralla ei koskaan ollut sisaruksia. Kirjoitan englanniksi, koska joudun roolipelaamaan suomeksi. Jos kiinnostaa, lukaisepa täältä; Never Doubt I Love - Chapter 1: My Mind's Eye.

Mikä Simbassa sitten on niin merkittävää minulle? Samaistun Simban perusluonteeseen hyvin pitkälti ja hänen ihanan traaginen tarinansa myötä hänelle muodostunut psykologia on äärimmäisen mielenkiintoinen.
Nostan hattua erityisesti Leijonakuningas 2 -elokuvan käsikirjoittajille. Monet väittävät Simban olevan siinä out-of-character, mutta minun mielestäni ei todellakaan ole vaan käsikirjoittajat ottivat loistavasti huomioon Simban elämänvaiheiden ja traumojen kaikki tasot ja sen miten ne realistisesti vaikuttaisivat henkilön kehitykseen. (Simban kehitys-analyysini englanniksi täällä.) Minusta oli myös mainio päätös tehdä LK -elokuvan lopun sukupuolettomasta pennusta tytär eikä poika. Simban psyykkeeseen nähden on paljon mielenkiintoisempaa kun tämä joutuu yrittään kasvattaa eri sukupuolta edustavaa lasta - varsinkin kun on itsekin henkisesti vielä aika pitkälti vain pelokas pikkupoika.

Disney teki Leijonakuninkaan ihan selvästi pikkupojille; tarinan päähenkilö on 11-vuotias pikkupoika, keskeinen elementti isä/poika-suhde ja sivuelementtinä veljenpoika/setä-suhde, ja maanpaossakin pikkupoika päätyi kahden hulttion jengiin elämään huoletonta poikamieselämää ja röyhtäillen aterian päälle + Timon ja Pumba olivat järkyttyneitä kun romanttinen tunnelma tuhoaa heidän poikamiesboksinsa. ;D Liekö siis ihme, että he halusivat jatko-osasta oman elokuvan pikkutytöille. :) Mutta kyllä vain, kumpikin upea elokuva on perhe-elokuva josta aikuiset saavat eniten irti. Jos en vallan väärin ole ymmärtänyt, Leijonakuningas on maailmanhistorian parhaiten myynyt animaatioelokuva.

Kolme tekemääni fanivideota Simbasta:

SIMBA & MUFASA: MY IMMORTAL

SIMBA & SCAR: ANGELS

SIMBA & KIARA: ALL THAT REALLY MATTERS

Movie Monday #5 - Päässäni soi ja soi ja soi

Movie Monday -haaste, tällä erää erityisen vahvasti mieleen syöpyvästä elokuvamusiikista.

Elokuva jota en voi ajatella kuulematta sen musiikkia,on esimerkiksi The Deep End of the Ocean; Amerikkalaisperheen 3-vuotias poika katoaa hotellin aulasta äitinsä 15-vuotias luokkakokouksen aikana eikä poikaa löydetä 9:ään vuoteen. Ensimmäinen puoli tarinaa kuvaa perheen elämää noiden yhdeksän vuoden aikana ja sitä kuinka kadonneen pojan isoveli syyttää tapahtuneesta itseään ja epäilee äitinsä tietävän hänen "syyllisyytensä" ja vihaavan häntä siksi. Oikeasti äiti vain "unohti" tämän jäljelle jääneen poikansa syvän masennuksen kourissa. Vuosien kuluessa perhe alkaa selvitä elämässä eteenpäin, kunnes eräänä keväisenä päivänä heidän ovelleen sattuu 12-vuotias poika. Kuinka sitten käykään? Tarinan toinen puoli kuvaa perheen elämää tämän jälkeen.

Elokuvan Main Title -musiikki kasaa koko tarinan kaikki tunteet upeasti yhteen, mutta sitä ei nyt näytä olevan online missään...Mutta tässä on jotain.

Elokuva itsessään tosin vain raapaisee alkuperäisen tarinan tunnelatausta, eli kirja johon elokuva pohjautuu on paljon raskaampi ja vaikeampi kestää, vaikka upea tarina onkin. Se on tarina kahdesta veljeksestä enemmän kuin kidnappauksesta. Tarina/elokuva alkaa sen päivän aamusta kun pikkuveli katoaa ja metaforisesti siitä miten veljekset leikkivät piilosta (missä kohtaa tuo raidan ensimmäinen iloinen kohta soi, kunnes lopulta muuttuu...)

Movie Monday #4 - Itkupilli

Movie Monday -haasten kimpussa taas. Minä nyt olen niin malliesimerkki Ravun tähtimerkistä myös tässä herkkyyspiirteessä, että kyynelkanavat aukeaa varsin herkästi elokuvissa ja tv-sarjoissa, jos olen vähänkään henkilökohtaisessa tunnesiteessä ko. hahmoon tai tunteelliseen tilanteeseen. Esim. joka jouluisen Lumiukko -elokuvan loppu on aina yhtä kamala. (Mainio lyhytelokuva silti!)

Pahimman joen muistelen vollottaneeni elokuvan Bridge to Terabithia aikana, kummallakin katselukerralla. Siinä kun tapahtui täysin odottamaton, traaginen juonenkäänne joka on samalla suuri vääryys ja minä ehdin jo kiintyä hahmoihin ja kuvitella vaikka mitä ja sitten kaikki kauniit kuvitelmani mentiin murskaamaan lopullisesti. En suostunut edes uskomaan ja odotin varmaan puoli tuntia, että joku tulee siinä sanomaan, että "olimme väärässä", mutta siinä vaiheessa kun Jessekin pillahti itkun, uskoin että totta se on. Sain sentään koottua itseni jossain vaiheessa, mutta aloitin uudestaan lopputekstien aikana, kun ne on liittänyt niihin sen elokuvan tapahtumiin nähden raastavan katkeransuloisen kappaleen joka on muutenkin tosi kaunis...

Muita haasteen painottamia kunnon pillityksiä tulee mieleen esim. Taru Sormusten Herrasta: Kuninkaan paluu jonka kävin katsomassa ainakin neljä kertaa leffateatterissa ja joka ikinen kerta leikin suihkulähdettä Harmaissa Satamissa Frodon ja Samin takia ja usein pato hajoaa siinäkin kohtaa, kun Merri ja Pippin tapaavat jälleen ja pikku Pippinimme on kasvanut henkisesti valtavasti ja lisäksi sanoo huolehtivansa haavoittuneesta ystävästään joka kysyi jo kauhuissaan aikooko Pippin jättää hänet. Saati sitten siinä kun Merri ja Pippin erotetaan toisistaan aiemmin eivätkä raukat tiedä tapaavatko enää koskaan (ja hehän ovat kuin veljekset jotka ovat tuskin päivääkään olleet erossa toisistaan ennen tuota hetkeä. Ja Harmaisiin Satamiin mennessä Frodon ja Samin ystävyys myös, oli kauan sitten kasvanut veljeyden tasolle ja nyt Frodo oli lähdössä meren yli eliniäksi pois Samin luota.) Niin, hobitit ovat syvällä sydämessäni ja varsinkin nuo kaksi ystävyyssuhdetta. Ja kun ne pirulaiset valitsivat vielä mitä osuvimmat ja parhaimmat näyttelijät kunkin hobitin rooliin.

Seuraavaksi parista leffasta totaalispoilerit, eli lue eteenpäin omalla vastuulla. Muistelen pillittäneeni ilosta mm. Valkhohammas -elokuvan lopussa kun Jack ja White Fang kuitenkin jatkavat yhteiseloa, vaikka Jack aikoi ensin jättää susiystävänsä luontoon ja palata itse kaupunkiin. Rakastan susia ja ne oli niin hyvä parivaljakko ettei ne millään ois saanut erota. Toinen vastaavan tunnepurkauksen aiheuttanut kohta on ollut Free Willy 2 -elokuvassa kun äitinsä hylkäämä Jesse vihdoin muodostaa välittömän tunnesiteen pikkuvelipuoleensa jonka oli saanut elämäänsä äitinsä sijaan (joka oli kuollut ja Jesse nyt veljensä lähin omainen.) Jessellä oli tietysti ongelma sen suhteen, että äitinsä oli saattanut vain jättää hänet ja hankkia toisen lapsen eikä siksi meinannut lainkaan hyväksyä pikkuveljeään, mutta veljellä oli mukanaan valokuva Jessestä ja heidän äidistään ja kertoi heidän äitinsä kertoneen olevansa pahoillaan siitä mitä teki tälle vanhemmalle pojalleen...Se on hyvin tunteikas kohta, kun kummallakin veljeksellä on kipeitä tunteita äitinsä takia ja tarve verisukulaiseen elämässään ja sitä tietää, että Jessen aikoinaan adoptoinut pariskunta tietenkinn adoptoisi myös tämän vastalöytyneen pikkuveljen (mikä ohimennen vihjataankin veljesten siinä halaillessa.) :D

MovieMonday #3 - Elämän menetetyt tunnit

Kolmas Movie Monay -haaste. Lyhyesti, koska en halua kuluttaa tämänkertaisen haasteen pyytämään sontaan enempää aikaa elämästäni kuin on pakko. Ei siis nyt tule muitakaan kamalia kokemuksia mieleen kuin Tyttö kellarissa (Dungeon Girl) vuodelta 2008 joka häpeilemättömästi kansissa väittää perustuvansa tositapahtumiin, viitaten Natascha Kampuschin tapaukseen. Siis saahan sitä aina väittää, että perustuu tositapahtumiin, koska mikä tahansa voi perustua tositapahtumiin, maailmaan kun mahtuu - mutta tarvitseeko sitä mennä jotain tiettyä tapausta markkinoinnissa hyödyntämään jos tuotoksella ei kuitenkaan ole yhtäkään prosentia tekemistä sen tapauksen kanssa? Antaa vaan virheellisen mielikuvan oikeiden ihmisten kohtalosta...No, mutta siis syy miksi tämä elokuva on laittoman huono on sen käsikirjoituksen älyttömyys, toteutuksen kömpelyys, ja totaalinen outous. En yhtään ihmettele että IMDB:ssäkin on viis ja puol sataa äänestysääntä ja keskiarvona vain yksi tähti. Sekin on liikaa. En jaksa selittää tarkemmin, sanon vain, että älä katso. Tämä on todellakin niitä tuotoksia joihin osallistuneiden pitäisi hävetä osallistumistaan, kuten haasteessa mainittiin...

Movie Monday #2: Rakkain elokuvahahmo

 Movie Monday -haastee vol. 2. "Rakkain" on ehkä turhan vahva sana, mutta kun en omaa elokuvahahmoista ketään oikeasti rakasta. TV ja kirjahahmoista olisi todennäköisesti löytynytkin. Mutta onneksi haaste on suhteellisen yleiskattava vaikka otsikko onkin 'rakkain'. Yritin ensin miettiä hahmoa elokuvasta joka ei perustu kirjaan, mutta kun mistään ei löytynyt tarpeeksi merkittävää päädyin sitten lapsivampyyriin nimeltä Eli, elokuvasta Let The Right One In, (Låt Den Rätte Komma In), joka pohjautuu samannimiseen kirjaan. Ja puhun nyt siitä alkuperäisestä, ruotsalaisesta elokuvasta vuodelta 2008.

En sinänsä omaa Eliin mitään tunnesiteitä tai samaistumista, mutta hän on psykologisesti niin monitahoinen ja mielenkiintoinen hahmo kuin osaan näin äkkiseltään kuvitella ja rakastan psykologiaa. Tästä hahmosta ja syistä sen voittoon tässä haasteessa on hankalaa puhua spoilaamatta totaalisesti koko leffan syvimmän olemuksen, eli jos satut kiinnostumaan tästä elokuvasta, älä lue trailerin alla olevaa osuutta ennen kuin olet katsonut tämän elokuvan.

Elokuva kannattaa tietenkin katsoa alkuperäisen ääniraitansa kanssa vaikkei ruotsia ymmärtäisikään. Live-action-leffoja kun ei koskaan onnistuta dubbaamaan uskottavasti ja muutenkin hahmoista menee suurin osa hukkaan jos joku ulkopuolinen yrittää survoa näkemystään jonkun toisen näkemykseen hahmosta. Saahan DVD:lle kuitenkin suomitekstityksen. Tämä elokuva kulkee Suomessa nimellä Ystävät hämärän jälkeen, mikä saattaa takatekstiin yhdistettynä antaa elokuvasta lapsellisen kuvan, mutta usko minua - totuus on jotain aivan muuta!

Eli vaikuttaa olevan 12-vuotias tyttö joka muutettiin vampyyriksi kauan sitten ja on selviytynyt häneen ihastuneiden poikien avulla jotka jakoivat elämänsä tämän kanssa, kukin vuorollaan kasvaen miehiksi ja murhaten tämän puolesta, toimittaen tälle verta. Eli ei kuitenkaan ole mikään vampyyriprinsessa olemukseltaan ja on muutenkin epätavallinen vampyyriksi. Hän kärsii suuresti hirviöstä sisällään, mutta ei valita siitä - ja hänellä on paljon suurempikin kärsimys osanaan. Elissä yhdistyy mielestäni hienosti väkivaltaisuus, rakkaus ja myötätunto. Tarina rakentuu sen ympärille, kun Eli ystävystyy tulevaksi sarjamurhaajaksi taipuvaaisen, raa'asti koulukiusatun 13-vuotiaan Oskarin kanssa ja auttaa häntä taistelemaan takaisin kiusaajiaan vastaan. Tarina saattaa kuulostaa jossain määrin klisheeltä, mutta toteutus ei todellakaan sitä ole, ja siitä suuri kiitos nimenomaan sille mitä Elin hahmo todellisuudessa paljastuu olevan.

Oskar tahtoo Elin tyttöystäväkseen vaikka Eli on monta kertaa hokenut, ettei ole tyttö ja koska itsekin pitää kovasti Oskarista, kysyi jo kerran pitäisikö Oskar hänestä silti jos hän ei olisi tyttö? Kliseisessä vampyyri/kuolevainen-rakkaustarinassa tämä tarkoittaisi Elin vampyyriyttä, mutta ei tällä kertaa. Eli(as) on lapsi jota purrut vampyyri ei vain purrut häntä, vaan myös kastroi tämän juuri teini-iän kynnyksellä olevan pojan ja vielä pahempaa. Tuo vampyyri leikkasi irti ihan kaiken, näin pakottaen Eliaksen elämään verenhimoisena hirviönä ja sisäisesti poikana lapsuuden ja teini-iän kynnyksellä, voimatta koskaan sitä ulkoisesti esittää - päinvastoin joutuen esittämään vastakkaista sukupuolta ja sitäkin varsin näkyvää totuutta salaillen. Hän suostui Oskarin tyttöystäväksi sillä ehdolla ettei tyttö -ja poikaystävien ole tarkoirus tehdä keskenään mitään "erityistä", (lue; seksuaalista.)

Elin ongelma paljastuu Oskarille kuitenkin vahingossa. Kirjassa Eli kirjaimellisesti kertoo tarinansa, mutta elokuvassa näytetään vain vihjaileva arpi kohdassa jossa Eli vaihtaa vaatteita. Jota arpea minä en muuten nähnyt, kun näkökykyni on huono enkä keskittynyt sillä hetkellä elokuvaan täysin - mutta silti tiesin ettei Elin "en ole tyttö"-hokema tarkoita vampyyriyttä. Aavistin että Eli on oikeasti poika - en vain kuvitellut traagisuuden olevan ihan tuota tasoa. Sen näyttelijän tavassa sanoa "en ole tyttö" oli vain jotain liian synkkää liittyäkseen vain vampyyrielementtiin.
 

Joten, Eli voitti tämän Rakkaimman elokuvahahmon kategorian olemalla nuori poika joka joutuu - potentiaalisesti ikuisuuden - elämään äärimmäisen traumaattisen kokemuksen kanssa joka myös pakottaa elämään väärän sukupuolen roolissa, ja verenhimoinen hirviö sisällään, mutta on kuitenkin säilyttänyt myötätunnon ja kyvyn rakastaa. Paljonko enemmän psykologiaa yli lähes kaiken rakastava voi toivoa kuvitteelliselta hahmolta?

Minähän en välitä homoparitus-fictionista tai pidä homoseksuaalisuutta mitenkään erityisenä, mutta Elin ja Oskarin rakkaustarinassahan ei ole kyse siitä vaan jostain paljon monitahoisemmasta. Enemmänkin veren ja molempien puolelta henkisen tuskan kierouttamasta varhaisteini-asteen romanssista, jossa sukupuolilatautuneen seksuaalisuuden rajat ylittyvät ehkä juuri tapauskohtaisen erityisluontonsa takia. Elokuvan loppukohtaus on todella ikimuistoinen ja vaikuttavasti kuvattu. Sitä et taatusti tule ikinä unohtamaan ja todennäköisesti et haluaisikaan vaikket kauhusta niin välittäisikään. 

"Snälla Oskar... bli mig lite."
"Please Oskar...be me a little."

Movie Monday #1: Musikaali

Aloitanpa minäkin Movie Monday -haasteet, joista ensimmäinen koskee musikaaleja.

En laske animaatioelokuvia musikkaleiksi vaikka niissä monta lauluosuutta olisikin, koska ne on nähdäkseni niissä oletusarvoisesti siksi, ettei nuorimmat katselijat kyllästyisi eikä siksi, että ne varsinaisesti kuuluisi ko. elokuvan perimmäiseen tarkoitukseen.

Live-action musikaalielokuvia taasen en erityisemmin katso, joskaan en niitä nyt varsinaisesti välttelekään. Katson, jos eteen sattuu joku mielenkiintoiselta vaikuttava tai muuten vetävä. Parhaiten niistä harvoista näkemistäni mieleen ovat jääneet Moulin Rouge (2001), The Phantom of the Opera (2004), The Sound of Music, ja Cry Baby. Kaikki omistan DVD:nä ja pidän niistä hurjasti. Oopperan kummituksen tarinaan tutustuin ja rakastuin nimenomaan tuon musikaalielokuvan kautta, ensin ihastuttuani ko. lavamusikaalin teemabiisiin. Moulin Rougen katsoin lähinnä siksi, että siinä upean lauluäänen omaavat näyttelijät esittävät hienoja hittibiisejä + on toki tarina ja mukaan ripoteltu huumorikin mielenkiintoinen. The Sound of Musicin näin ekan kerran ala-aste ikäisenä ja tykästyin musiikin lisäksi tarinaan. Se saattoi hyvinkin olla ihan ensimmäinen live-action musikaali jonka koskaan näin. Cry Babyn katsoin aikoinaan ensisijaisesti, koska siinä on Johnny Depp ja tokihan 50-luvulle sijoittuva rock-henkinen musikaaliteinikomedia oli virkistävä kokemus, varsinkin kun olin itsekin teini vielä silloin kun sen ekan kerran katsoin.

The Phantom of the Opera (2004) on mielestäni malliesimerkki musikaalielokuvasta, koska siinä tosiaankin 95% elokuvan dialogeista lauletaan tai vähintään puoliksi lauletaan. Ja silti se ei millään tavalla häiritse tai vähennä elokuvan mukaansatempaavuutta saati näyttelijöiden roolisuoritusten upeutta. Harmi vaan, että Phantomin näyttelijän laulutaito on niin keskinkertainen, vaikka hahmon piti olla koko oopperatalon taitavin. Muuten herra Butler on mitä loistavin roolissaan. Oopperan kummitus -musikaalin musiikki on niin ajatonta ja upeaa että vaikea kuvitella kenenkään sen kuulevan koskaan kyllästyvän siihen.

Cry Babyssäkin on tavattoman mukaansatempaavia ja viihdyttäviä kappaleita ja näyttelijät näyttelevät juuri sopivasti yli. Aivan ihana elokuva! Ja en vieläkään ole lakannut ihmettelemästä kuinka löysivätkin niin ”identtisen” lauluäänen Johnny Deppille. Siis se voisi ihan täydellisen hyvin olla Johnnyn oma ääni. En olisi ikinä arvannut, ettei ole, jos en olisi jostain lukenut.

Wikipedian mukaan olisi tulossa elokuvaversio Andrew Lloyd Webberin musikaalista Cats. Mielenkiinnolla odotan, sillä sen lavaversio on ehkä suosikein näkemäni musikaali ikinä – no, heti Oopperan kummituksen jälkeen ainakin. Onneksi se filmattiin DVD:lle. Saisivat tehdä saman Oopperan kummitukselle. Lopuksi totean, että suosin kuitenkin musikaaleissa enemmän teatterilavalla esitettyjä DVD:lle filmattuja esityksiä.

En osaa päättää mikä mahtaisi olla suosikkini musikaalielokuvista, mutta tässä suosikkibiisini Cry Babystä:

Elokuvien koukuttavin genre

Kauhu. Ja aioinkin tästä ensin vain ihmissusielokuva-blogia tai kauhuleffablogia, mutta lopulta päädyin tulokseen että mitä kattavampi, sen parempi...

Ihmissusi- ja vampyyrielokuvia olen rakastanut niin kauan kun jaksan muistaa, toisin sanoen katsonut niitä elokuvia varmaan siitä asti kun minun sallittiin katsoa yli K-12-rajoituksen meneviä elokuvia mikä oli kauan ennen kuin ehidn virallisesti sallittuun ikään. Siis katsoin reilusti alle kymmenvuotiaana K-16 -kauhuelokuvia, joskaan en koskaan saanut katsoa niitä öisin vaan piti ottaa videolle. Mutta vasta 13-vuotiaana kiinnostuin slasher-kauhusta ja ylipäätään kauhugenren laajemmasta kirjosta, nähtyäni äidinkielen tunnilla koulussa alun Painajainen Elm Streetillä -leffan K-18 -versiosta. Ko. elokuvan idea nyt tietysti oli sitä lajia ettei siinä kauheesti huvittanut seuraavana yönä nukkua... Mutta oikeastaan lasken "viralliseksi" kauhugenren yleisellä tasolla faniutumisekseni sen, kun katsoin Wes Cravenin SCREAM -sarjan ensimmäisen osan kuukautta myöhemmin. Sitä ennen siis oli enemmän myyttisten kauhuhirviöiden fani.

Vaikka oikeastaan en laske ko. elokuvasarjaa kauhuksi vaan enemmänkin trillereiksi. Mutta silti, siitä lähti innostukseni kaikenlaisseen kauhuun, joskin päädyin lopulta suosimaan psykologista kauhua tai sen ja goren sopivaa tasapainoa. Esim. en ole koskaan ymmärtänyt mikä siinä Dario Argenton häiriintyneessä ja usein täysin älyvapaassa tyylissä muka on niin nerokasta. Ei iske, ei kolahda eikä kiinnostakaan.

Edelleen ihmissusi- ja vampyyrileffat on lähinnä sydäntäni, mutta muukin yliluonnollinen tai sarjamurhaajaleffat vetää puoleensa. On muutamia elokuvia joita toivon, etten olisi koskaan nähnyt ja voivani puhdistaa mielestäni, ja niiden myötä olenkin vuosien mittaan tullut harkitsevammaksi sen suhteen mitä katson. On ollut aikoja, kun olen yrittänyt vierottaa itseäni kauhugenrestä ja siirtyä pelkästään trillereihin - (ihmissusi -ja vampyyrileffoja lukuunottamatta joista en kuollaksenikaan luovu) - mutta luovutin vieroitusyritykset ylipäätään, kun lopulta aina totesin kotona että Anttilan alekorista on tarttunut kauhuleffa käteen...

Tänne aion kirjoitella mielipiteitäni/arvosteluja pääasiassa vuosien varrella ja tulevaisuudessa katsomistani kauhuelokuvista, lukuunottamatta Movie Monday -haasteita jotka kattavat kaikki genret. Ja voi olla, että intoudun kirjoittamaan satunnaisesti muista genreistä muutenkin mikäli jokin elokuva herättää tarpeeksi ajatuksia, muttei kuitenkaan niin paljoa että viitsisin faniblogin puolelle siitä merkintää tehdä.