Movie Monday tahtoo tietää suosikkini elokuvamaailman lainsuojattomista. Hm...Ensin ajattelin puhua Young Guns-elokuvien Billy the Kidistä, mutta taidan sittenkin kallistua tohtori Hannibal Lecteriin. Todennäköisesti Kid on oikeasti enemmän suosikki, mutta kun juuri nyt kiinnostaa enemmän turista Lecteristä.
Pidin Hannibalista kovasti jo vain Uhrilampaat nähtyäni; hänen syvällinen, filosofoiva ja hienostunut persoonansa ja kuinka hän lukee ihmisiä niin hyvin, on kiehtova kontrasti hänen sisällään pesivän hirviön kanssa. Saati sitten se, että ko. elokuva ilmaisee selkeästi myös sen että hänessä on aimo annos ihmisyyttä jäljellä, halussaan saada selliinsä ikkuna maisemien katseluun, ja kuinka hänen mielestään maailma on mielenkiintoisempi paikka kun agentti Starling on siinä, mistä syystä hän ei halunnut tappaa tätä. Mutta se oli vasta elokuva Hannibal joka sai minut jonkinasteiseksi faniksi, sillä se paljasti että äsken mainittuun oli eräs toinenkin syy, ja että hän mieluummin leikkaa irti oman kätensä, kuin satuttaa Claricea. Se on erityisen vaikuttavaa mieheltä joka tappaa ihmisiä kylmäverisesti siihen tyyliin kuin Hannibal sille yhdelle vanginvartijalle teki siinä kuuluisassa pakenemiskohtauksessa...
Hannibal on upea ja mielenkiintoinen yhdistelmä hirviötä ja ihmisyyttä, mikä voi johtua mm. siitä että hänen hahmonsa kuulema inspiroitui lukuisusra eri todellisen elämän psyykkisesti sairaaista rikollisista. Anthony Hopkinsia parempaa näyttelijää en osaa kuvitella ko. rooliin, vaikka kyllä se Gaspard Ulliel ihan kivasti sen teiniversion roolin veti, vaikkei näyttänyt tippaakaan Hopkinsilta mikä hieman häiritsi.
Mutta samapa tuo, koska en muutenkaan pidä Hannibal Rising-osasta ko. hahmon tarinaa. Ja minusta on menetys, että se on canon-osa eli hahmon luojan itse visioima. Minusta Hannibal olisi ansainnut paljon omaperäisemmän "nousun". Se olisi voinut vaikka liittyä jotenkin hänen psykiatrin ammattiinsa. Minä en edes näe siinä canon-tarinassa mitään logiikkaa. Tai no, ainakaan tarpeeksi. Jotenkin se vaan tuntui vähän pakotetulta. Olisivat edes saaneet näyttää kirjaimellisesti ne hetket kun Hannibalin psyyke romahti. Voihan toki olla, että kirjaversio sen tekeekin, mutta silti - edelleenkin hän olisi ansainnut omaperäisemmät lähtökohdat. Viihdyttävä tarina ja elokuva se silti on, ei sillä.
TV-sarjoista saisin vaikka kuinka pitkän merkinnän aikaiseksi! Mutta...She's The Man (2006) on ainoa komediaelokuva jonka muistan hymyilyttäneen ja naurattaneen mua niin loputtomasti että kirjaimellisesti oli poskilihakset kipeinä leffateatterista ulos astellessani, ja on kestosuosikkejani komedioiden saralla.
Yksi suosikkikohtiani:
Malcolm: "I am convinced he's hiding something." Rehtori Gold: "Oh, nonsense, Malcolm. He may be a little lost and confused, but deep down he's an all-american, red-blooded male, just like yourself." Viola: [kävelee ohi, veljekseen Sebastianiksi naamioituneena, puhuen puhelimessa] "Mom, I will pick out my own dress. And no, I will not wear high heels. Because heels are a male invention designed to make women's butts look smaller... and to make it harder for them to runaway." Rehtori Gold: "Malcolm, have you ever tried to run away in high heels?" Malcolm: "No, sir, I..." Rehtori Gold: "Not that easy. Not that easy..."
Yleensäkin tällaiset "roolinvaihdos"-komediat viihdyttää mua suuresti oli sitten kyse sukupuoliroolista tai sukupolven roolista (kuten Freaky Friday -elokuvat) tai elämäntyylin (elokuvasta "Just My Luck".) Mistä tulee mieleen, että Lindsay Lohan on näytellyt monessa varsin mainiossa komediassa ja vetää teiniroolit mielettömän hyvin. :D Teineistä tuli mieleen...
...että haluan antaa erikoismaininnan tietylle hahmolle elokuvasta Lizzie McGuire: Popstar, luokkaretkeä valvoneelle Ms. Undermirelle jonka asenteen ja letkautusten ajattelukin saa mut hymyilemään huvittuneena. ^^
Tällä herralla ei ole erityisen vahvaa kilpailijaa, paitsi Emilio Estevez - mutta silti valinta oli aika helppo, koska Christian on valinnut hitusen mielenkiintoisempia rooleja, kuin Emilio ja on muutenkin jotenkin persoonallisempi. Eli, Movie Mondayn kyselemä, kaikkien aikojen suosikkinättelijän tittelin voittaa Christian Slater. ♥
Miksi juuri hän? Jaa-a. On oikeasti vaikea selittää, mutta jotenkin se liittyy hänen jollain selittämättömällä tavalla persoonalliseen tyyliinsä näytellä ja mielenkiintoisiin roolivalintoihin.
Löysin hänet vuonna 2001 lännenelokuvasta Nuoret Sankarit 2 (Young Guns 2.) Samoin sen kakkossuosikkini, Emilio Estevezin. Onneksi katsoin ko. elokuvan vain siksi että Jon Bon Jovi esiintyi siinä 5 sekuntia, vaikken edes tiennyt missä enkä tosiaankaan tunnistanut katsoessani. :D
Slaterin roolihahmon, semi-tunnettu kuuluisuutta ja rikkauksia hinkuva ja keinoja kaihtamatta tavoitteleva lainsuojaton Arkansas Dave Rudabaugh on jo itsessään huvittava ja viihdyttävä persoona, mutta Slater tuo sen eloon jotenkin sympaattisella ja ikimuistoisella tavalla.
Sen takia faniuduin kertarytinällä ja metsästin käsiini lukuisia hänen tähdittämiään elokuvia ja kihisin jännityksestä kuin pikkulapsi jouluna aina kun tv:stä tuli joku sen leffa jota en ollut vielä nähnyt. Nyt kun mietin, huolestuttaa, vaikken missään nimeesä ole päälle nauhoittanut, mutta mihin olen ne tv-nauhoitukset lykännyt. Vaan ei se mitään - tulee ne kuitenkin DVD:nä joskus hankittua.
Mitähän minä olen hänenltä nähnyt? Kuopsutellaanpa IMDB:n listoja... The Name of the Rose
Tales from the Dark Side: The Movie
Heathers Young Guns 2 Pump Up the Volume True Romance
Interview with the Vampire Julian Po Hard Rain Very Bad Things (osittain)
...ja varmasti pari muutakin '90-2000-luvun leffaa, mutku IMDB listaa englanninkielisillä nimillä enkä jaksa tarkistaa suomenkielisiä. Very Bad Things katsoin vain osittain, koska se oli liian sairas minun makuuni ilman tasapainottavaa peruspointtia ja olen sitä mieltä ettei ihan kaikkea kannata katsoa, vaikka kuinka olisi suosikkinäyttelijä isossa roolissa.
Julian Po, (suomeksi "Julian Po'n kyyneleet), on mainio syvällinen elokuva joka kestää useammankin katselukerran lyhyelläkin välillä ja nyt alkoikin taas tehdä mieli katsoa se, kun en muista miten se nerokas juonikuvio loppuu. Siinä Slater siis esittää Julian Po:ta, hieman masentunutta 30-vuotiasta miestä joka on läpikulkumatkalla pikkukaupungissa, (matkalla meren rannalle nähdäkseen sen ensimmäistä kertaa), ja sairaalloisen epäluuloisten kaupungin asukkaiden ristikuulustelussa hän turhauduttuaan meni väittämään tulleensa sinne suorittaakseen itsemurhan - (mikä ei siis tosiaankaan ollut totta) - ja sitten joku epätasapainoinen nuori nainen innostuu siitä ja haluaa heidän suorittavan kaksoisitsemurhan. Kaupunkilaiset tietysti huokuvat sympatiaa Juliania kohtaan ja antavat tälle kaikkea ilmaiseksi, mutta eivät jätä häntä rauhaan ja lopulta Po joutuu aika hikiseen tilanteeseen jossa hänen vaaditaan oikeasti tekemään itsemurha. (Tekeekö se? En muista varmaksi, mutta muistaakseni se selviää sieltä hengissä.)
Wikipediassa on mielestäni hieman väärinymmärretty juoniselostus, koska nähdäkseni elokuva tekee varsin selväksi ettei Po oikeasti aikonut tappaa itseään muissään vaiheessa, mutta Wikin juoniselostus väittää että aikoi. Voi toki olla, että minä olen väärässä, mutta en usko. Siis kun alussa se ei puhu mitään itsemurhaa lähentelevääkään ja ristikuulustelukohtauksessa on varsin ilmsietä että se vaan paineen alla meni sekoilemaan ja sanomaan väärän sanan ja lietsoi epäluuloja joten sitten heitti jotain mahdollisimman epäuhkaavaa ja dramaattista päästäkseen irti tilanteesta. Nähdäkseni yksi leffan pointti on että viattomillakin väärillä sanavalinnoilla voi olla vakavat seuraukset.
J.D & Veronica
Samoin musta komedia Heathers on todella viihdyttävä ja ihanan syvällinenm genrensä helmiä. Slaterin roolihahmo, Jason Dean alias J.D., on mahdollisesti suosikein hänen roolihahmoistaan mitä olen nähnyt. J.D. on sillä kaltaistensa hahmojen joukosta erottuva että hänen kieroutuneet puuhansa ja asenteensa eivät kosketa ja johdu vain hänen omista henkilökohtaisista ongelmiaan (joissa kyllä riittäisi pohjaa sille ja jotka ovat mielenkiintoisia) vaan kokonaisen sukupolven - ja silti kyseessä ei kuitenkaan ole mikään tyypillinen yhteiskuntaa vihaava radikaali. J.D. on mainio hahmo fanfictioniin. Ehkäpä jonain päivänä kirjoitankin. Hän on tällä hetkellä suosikkini Slaterin esittämistä hahmoista ehkä silläkin, että vaikka on dramaattinen niin hänessä on jollain tavalla eniten särmää ja Slater siis pääsi näyttämään eniten värejä.
Tosin roolihahmonsa, yhteiskuntaa ja auktoriteetteja kritisoivaa, propagandaista piraattiradiokanavaa pitävä Mark "Hard Harry" Hunter elokuvasta Pump Up the Volume on kova kilpailija J.D:n kanssa. Slaterin onnistuu jälleen kerran tuoda jo muutenkin persoonalliseen hahmoon vielä lisää ikimuistoisuutta.
Slater on yksi niitä joiden toivoisin elävän ikuisesti (ja itseni myös) jotta en ikinä joutuisi luopumaan. x)
Movie Monday 11, ja tittelin voittaa Jesse Reeves elokuvasta Kadotettujen Kuningatar (Queen of the Damned, vuodelta 2002)...Heti alkuun on mainittava että vaikka ko. elokuva pohjautuukin Anne Ricen Vampyyrikronikoiden 2. ja 3. osiin, ko. elokuvan juonella ja hahmoilla on harvinaisen vähän tekemistä ko. kirjojen juonen ja hahmojen kanssa. Mitään Jesse/Lestat -"rakkaus"suhde-sontaa ei kirjoissa ole ja Jessen hahmolla ei ole kirjan ja elokuvan versioiden välillä mitään muuta yhteistä kuin nimi, hiusten väri ja työpaikka. Voisin raivota kilometrimerkinnän ko. leffasta yleensäkin, mutta jos nyt sitten keskitytään vain Jessen mätään hahmoon. SAATANA, että joku voikin olla tappoärsyttävä pakkomielteinen riemuidiootti - yksi ko. elokuvasovituksen pahimpia loukkauksia Anne Ricea kohtaan!
Kirjojen Jesse Reeves on 35-vuotias, hienostunut ja fiksu nainen joka on kiinnostunut Lestatista vain paranormaalia olentoja tutkivan työnkuvansa puolesta eikä hän todellakaan halunnut muuttua vampyyriksi, vaan hänet jouduttiin muuttamaan jotta henkensä säilyisi ja se ei tosiaankaan ollut Lestat joka häent vampyyriksi muutti.
Elokuvan Jesse Reeves on hyvällä säkällä parikymppinen, kammottavaan vaatetyyliin tykästynyt pakkomielteinen pikku paska jolla on selvästi päässä vikaa jos sillä nyt edes on aivoja joissa voisi olla vikaa.
Siis ihan ilman vertailua kirjoihinkin, tuon leffan Jesse on jotain syvästi raivostuttavaa ja tiedän lukemattomia jotka olisivat ilolla katsoneet Lestatin tappavan sen nartun heti ensimmäisellä kohtaamisella. Elokuvan Jessica-poo on:
Imbesilli joka tunkee vampyyrien yöklubiin yksin, ilman minkäänlaista asetta itsepuoloustuksekseen saati kertomatta menostaan kenellekään. Siis vaikka ei ilmeisesti halunnut tulla purruksi tai tapetuksi, päätellen tätä tempausta seuranneesta typerän näköisestä pakenemisesta... = Mitä V*TTUA!?
Tunkee Lestatin seuraan vaikka tämä on aiemmin jo melkein tappanut hänet ja lopulta ilmaissut ettei kelpuuta naikkosta edes ateriaksi. Kuvittelee Lestatin olevan hänestä romanttisesti kiinnostunut vaikka tämä oli tehnyt kirkuvan selväksi että ei ole. = Jesselle "ei" on "kyllä".
Haluaa Lestatin muuttaavan hänet vampyyriksi vielä senkin jälkeen kun Lestat on kirjaimellisesti osoittanut ihmisyyden kallisarvoisuuden ja kuinka paljon Lestat itse sitä arvostaa. = Jesse ei osaa kuunnella eikä kunnioittaa toisten mielipiteitä ja tunteita.
Tunkee TAAS Lestatin seuraan kutsumatta ja ilmeisesti edelleen aikeissa vängätä "muuta mut vampyyriks pliiz niinq hei meiät on luotu toisillemme!!!1111" = ARGH!!!! Onneksi se oli Lestatin konsertissa niin ei tarvinnut kuunenlla sen vinkumista ja aivottomia perusteluja, eikä Lestat joutunut huomaamaan sen läsnäoloa lainkaan. Ikävä kyllä Jesse pilasi muutoin upeaa kohtausta tunkemalla ruutuun parinkymmenen sekunnin välein kirkumaan aivottomasti.
Ylipäätään elokuva-Jesse kuvittelee itsestään aivan liikoja.
Elokuva päättyy pakottamaan Lestatin ja Jessen pariutumaan ja leffantekijät kehtaavat vielä väittää siinä olevan jotakin logiikkaa. Tosin, ne väittivät myös pyrkineensä pysyä hahmojen persoonille uskollisina mitä kirjojen hahmoihin tulee, vaikka aivovammaisinkin huomaisi miten ne käänsi leffaversiot päälaelleen ja Jessen hahmo tosiaan on 98%:sti niiden oma, äärimmäisen huonosti kirjoitettu hahmo eikä missään määrin verrattavissa kirjan Jesseen. Siis kuten elokuva-Jessellä, sen elokuvan tekijöilläkään oli pudonntut "muutama" ruuvi päästä.
Tässä on muutama tekemäni video vuodelta 2009:
Looginen ja realistinen näkemys elokuva-Lestatin tunteista ja aatoksista mitä elokuva-Jesseen tulee - (ja siis elokuvan sisältö tukee tätä näkemystä noin 10.000% vahvemmin kuin sitä suosittua ja sokeaa romanttista sontaa.)
Ja tässä "toteutan" minun ja lukemattomien muiden unelman:
Ja tässä selitän miksi elokuva-Jesse on vainoaja:
Lopuksi, tässä linkki englanninkielisell Lestat/Jesse anti-fanisivustolleni jossa kritisoin, vaahtoan ja vihaan tuota leffa-paritusta ja Jessen hahmoa. Siis kyse ei ole mistään silmittömästä, vaan ihan rakentavasta kritiikistä ja hyvistä pointeista. ---> Never Yours - Lestat&Jesse Hate Site.
Jätän nyt tuon yhdeksännen "Mikä fiilis?" -haasteen Movie Monday:sta väliin, ainakin toistaiseksi. Voi olla että myöhemmin lisään sen, jos muistuu jokin mieleen. Mutta tällä kertaa siis pitäisi päättää minkä elokuvan maailmassa haluaisi elää joko omana itsenään tai ko. tarinan jonkain hahmona, jne.
Yririn kovasti miettiä jotain vähemmän massahysteria-maailmaa, mutta minkäs teet. Ei auta itku markkinoilla, kun mikään ei voita Rowlingin Harry Potter -universumia! Ja vaikka oikeastaan eläisin mieluiten ko. kirjojen maailmassa, niin leffat nyt on ihan tarpeeksi lähellä sitä. Itse asiassa, olisin oikein meielelläni kirjan versio Barty Crouch Juniorista Harry Potter ja Liekehtivä pikari -elokuvan mukaisessa tarinapolussa, jossa se ei joudu ankeuttajan suutelemaksi. 8D Juniori siksi että kaikista kuolonsyöjistä sillä on mielenkiintoisin hahmokehitys ja pimentoon jäänyt elämäntarina tiettyyn pisteeseen asti. Lienee sanomattakin selvää että kaikkein mieluiten olisin oma tulkintani ko. hahmosta, ko. elokuvan maailmassa. (Jos kiinnostaa, voit lukea minun Barty Crouch Jr. -versioni esittelyn täältä.)
Aivan omana itsenänikin olisi ok elää Pottermaailmassa, mutta vain jos tietäisin velhoyhteiskunnan olemassaolosta ja siltikin paljon mieluummin itsekin velhona. Hajoaisin varmaan kateudesta jos joutuisin oikeasti elämään siinä maailmassa ilman taikavoimia. Kun nytkin jo harmittaa joskus vietävästi ettei ole. :D Vaikka ei henkilökohtaiset taikavoimat toki ainoa vetävä puoli ko. maailmassa ole, vaan ylipäätään taikaelementin tuomat kiehtovat paikat, olennot, ammatit, harrastukset ja tapahtumat. Joten haluaisin olal vähintäänkin surkki, mutta tosiaan jos saisin valita, niin ihan läpikotaisin velho. :D Ihmissusikin haluaisin olla muuten, mutta kun niiden osa pottermaailmassa ei ole kaksineen ja lisäksi mitään parannuskeinoa ei ole, joten ehkäpä vain kaverustuisin jonkun ihmissuden kanssa.
Olisi toki jännää päästä katsomaan sivusta tai osallistumaan Harryn ja kumppaneiden kouluvuosiin koulutoverina, mutta toisaalta vielä mieluummin eläisin kouluaikani '70'luvulla. Koska vaihteen vuoksi olisi kiva kasvaa jollain toisella vuosikymmenellä ja ysärin ja kasarin jälkeen suosikkini on seiskyt-luku samalla kun kaksi ensiksimainittua ovat jo tarpeeksi tuttuja. Sitä paitsi niin pääsisin tutustumaan Harrya edeltävään sukupolveen paremmin. Joka tapauksessa asuisin Britanniassa, yay!
Taikaministeriö on niin paska ja kiero paikka, että sinne en suurin surminkaan menisi töihin, (paitsi Barty Juniorina Voldemortin vakooja-agenttina.) Voisin aikuisvuosinani haluta värväytyä Tylypahkaan professoriksi, koska pidän lapsista, mutta toisaalta silloin menettäisin 9 kuukautta muun maailman menosta. Ehkä perustaisin oman yrityksen Tylyahoon tai Viistokujalle...keksisin jonkun mullistavan liike-idean jolla rikastuisin rytinällä. Ja perustaisin Hermionen tapaan sorrettujen taikaolentojen oikeuksia puolustavan kerhon, säätiön, mikä nyt onkaan. Kotitonttujen sijaan taistelisin ihmissusien puolesta.
Ja kuka ohjaisi elämänI? Paha mennä sanomaan kuka ohjaaja olisi tarpeeksi kunnioittava potteruniversumia kohtaan, jos lähdettäisiin Potter-elokuvien ohjaajien joukosta muita katselemaan, joten valitsen joko Mike Newell (Liekehtivä pikari) tai David Yates (Kuoleman varjelukset.) Ne voisivat oikeastaan yhdistää voimansa. Newell sai aikaan upean pottermaisen tunnelman ja muutenkin visuaalisuus oli mahtavaa, mutta Yates piti homman ehkä jotenkin paremmin kasassa. Tosin, vaikea sanoa kun ei tiedä kuinka paljon leffan lopputuloksessa oli ohjaajan ja kuinka paljon näyttelijöiden, käsikirjoittajien ja tuottajan näkemystä. Ohjaajan näkemys nyt käsittääkseni elokuvissa yleensä eniten painaa ja näkyy, mutta silti.
Joooo...Pottermaailma on mahdoton unelmani. Luojan kiitos Rowling sallii fanfictionin ja joku nerokas ihminen joskus aikoinaan keksi foorumiroolipelit! ♥♥♥♥♥
