Hirveä Henri (Horrid Henry)

Live-action elokuvaversio vuodelta 2011 pohjaa animaatio-televisiosarjaan alkaen vuodelta 2006 joka pohjaa kirjasarjaan alkaen vuodesta 1994. Kaikki brittiläistä tuotantoa. Itse löysin tämän kaiken vasta pari päivää sitten kun vahingossa kompastuin yhteen tuon animaatiosarjan jaksoista YouTubessa ja näytti mielenkiintoiselta. Kirjat ja animaatiosarja keskittyy seuraamaan Henry-nimisen (n. 8-vuotiaan) pikkupojan päivittäistä elämää, mistä tekee mielenkiintoista se että tämä on toivoton kauhukakara. Ei, kyseessä ei ole Ville Vallattoman kopio. Hirveä Henri putoaa sopivasti amerikkalaisen ja brittiläisen Ville Vallaton-versiouiden väliin. Se on aidosti lapsi, lapsille tyypillisine virheineen, tunteineen ja ajatuksenjuoksuineen, mutta samalla keskivertopoikaa mahdottomampi, tahallaan. Henri on siis mielestäni Ville Vallattomia enemmän tyypillinen pikkupoika jolla kuitenkin on selvästi asenne- ja käytösongelmia. Aika usein taas sille ollaan älyttömän ärsyttäviä ja tiukkoja joten sillä on joskus hyvä syykin olla hirveä.

Juuri sen takia sitä onkin niin viihdyttävää seurata; toisin kuin Ville Vallattomiin, Henrin hahmoon pystyy samaistumaan pitkälle mutta kuitenkin jää myös tutustumisen mahdollisuus. Ja kun jaksot käsittelivät periaatteessa tavallista elämää, ne tuo myös nostalgisia fiiliksiä. Lisämausteena tietysti se ihana seikka että se sijoittuu Britanniaan! (Vaikka hölmösti jossain jaksossa puhutaankin Suomen jalkapallojoukkueista ja euroista eli että muka asuttais Suomessa, vaikka visuaalisesti kaikki on täyttä Britanniaa ja yhdessä jaksossa keskitytään kuningattareen ja mainitaan London Tower...)

Tämä sarja on selkeästi tarkoituksella kärjistävä, ei välitä logiikasta/realismista kovin pitkälle ja hahmot ovat melko yksiulotteisia. Mutta tämä onkin ensisijaisesti lapsille suunnattu, ja hyvin tehty kokonaisuus nähden siihen mitä se haluaa olla.
Animaatiosarjan suomenkieliset näyttelijät eivät ota itseään liian tosissaan, mutta eivät myöskään vedä täysin vitsiksikään mikä mielestäni sopii sarjan henkeen hyvin. Alkuperäiset brittinäyttelijät ovat aika aidosti eläytyviä, mikä sekin pukee sarjaa hyvin. Suomidubbaajat ovat ehkä vähän keskinkertaisia suorituksissaan tai sitten se johtuu siitä että ne ei tosiaan ota sitä täysin tosissaan...Joka tapauksessa, se ei häiritse lainkaan, koska sarjan tapahtumat ja hahmojen repliikit ovat niin hauskoja.

Elokuvaversio sitten? Mitä olen animaatiosarjaa katsonut, voi Luoja se poika on hirveä; melkein hyperaktiivinen, kamalan temperamenttinen, itsepäinen, itsekäs, varsin ilkikurinen kakara joka on jatkuvasti erityisen inhottava pikkuveljelleen Kunnolliselle Pekalle (Perfect Peter) joka puolestaan on niin ylikiltti pikku enkeli että hyvä kun ei ole kirjaimellista sädekehää päänsä päällä. (Vaikka ymmärrän kyllä että sen kaltainen ja usein kantelupukki ja itkupilli pikkusisarus kävisi kenen tahansa lapsen hermoille. Tosin sarjassa on jaksoja ja hetkiä jolloin Henryn kultainen ja parempikin puoli näytetään, lähinnä siinä miten se oikeasti sisimmissään rakastaa perhettään ja halutessaan myös auttaa muita ihmisiä.
Mutta live-action elokuvassa ne hirveät piirteet on hädintuskin jos lainkaan olemassa. Henri ei ole tarpeeksi kaukana tyypillisestä 10-vuotiaasta pojasta, jotta sitä voisi kutsua suorastaan hirveäksi. Hirveä on vahva sana. (Sitä käytetään kyllä usein liioitellusti myös animaatiosarjassa, mutta pointti on että elokuvassa se ei koskaan ole niin paha. Se että joka viides minuutti hoetaan sen olevan hirveä, ei tee siitä hirveää.)

Elokuva ei vain epäonnistu kiteyttämään todellakin hirveän lapsen olemuksen siinä missä animaatiosarja tekee sen hienosti, mutta mielestäni elokuvan olisi pitänyt ottaa itsensä vähän vakavammin. Esim. äidin näyttelijäksi olisi pitänyt valita joku joka oikeasti osaa näytellä. (En tiedä oliko sen suoritus tarkoituksellisesti niin teennäinen, mutta se on joka tapauksessa häiritsevää kun muut perheenjäsenet vaikuttivat paljon aidommilta.) Animaatiosarjassa tietyt aivottomat sivuhahmot toimivat hienosti, mutta live-action-elokuvassa ne tuntuivat tosi ylimääräisiltä ja typeriltä enkä ymmärrä miksi kukaan ylipäätään halusi ja vaivautui ottaan vastaan ne roolit. Ja elokuva rikkoi neljättä seinää liikaa. Animaatiosajrakin tekee sitä, mutta vähemmän.

Jos siitä elokuvasta oli pakko tehdä live-action, olisivat saaneet tehdä sen enemmän Neropatin päiväkirja (The Diary of a Wimpy Kid) -elokuvien esimerkin mukaisesti. Vielä parempi kuitenkin jos olisivat tehneet elokuvan animaatiosarjan hengessä.

Elokuvassa on hauskat ja viihdyttävät hetkensä, Henrin näyttelijä on OK nähden siihen miten laimea versio hahmosta oli esitettävänä...Tarina joka elokuvaan kirjoitettiin toimii ihan hyvin nähden siihen mitä se yrittää tehdä, mutta yleisesti ottaen se on mielestäni vähän kaukaa haetttu. Elokuva siis ei seuraa Henrin ja läheistensä päivittäistä elämää vaan siinä on isompi draamakuvio. Toimiiko sellainen mielestäni tässä konseptissa, en ole vielä osannut päättää.

En väittäisi elokuvaa täysin ajanhukaksi, koska se voisi olla paljon huonompikin ja kuten sanottua siinä on viihdyttävät hetkensä...mutta jos et katso sitä, et menetä mitään.

Typerän elokuvatrailerin alle linkitän vielä pari sen paaaljon paremman animaatiosarjan jaksoa.

                                               ELOKUVAN VIRALLINEN TRAILERI:

TV-SARJAN JAKSOJA:

"Hirveä Henri ja dinosauruksen päivä" (englanniksi) 

Tämä on sarjan standardista poikkeava jakso,

yksi harvoista johon kuka tahansa voi samaistua.
Todella hyvä, hauska ja tunteita herättävä myös.

"Hirveän Henri  ja hirveä hamsteri" (englanniksi)

 Toinen suosikkijaksoistani. Henryn hamsteri Fang

on mahatava hahmo, suosikkini kaikista. :D
Se tekee kaikenlaista hulvatonta monissa jaksoissa, mutta

tää jakso on omistettu sille.

Ottolapsi - (Orpham)

Tämä oli ensimmäinen jännityselokuva vuosikausiin joka on tehnyt minulle sen mitä ko. genren pitäisikin; suuren osan aikaa kehoni oli jännittynyt ja selkäpiitäni hiipi välillä kylmänväreitä, ja tuijotin ruutua intensiivisesti enkä olisi malttanut odottaa mitä seuraavaksi tapahtuisi. Lisäksi kaikki päähahmot ovat todella aidon oloisia ja mielenkiintoisia. Löysin itseni nauramasta ja tuntemasta niiden mukana.

Pariskunta jolla on kaksi lasta, adoptoi 9-vuotiaan tytön, Estherin ja aluksi tämä hurmaava tyttö tuntuu sopeutuvan perheeseen ilman suurempia ongelmia. Hyvin pian Estherin käytös alkaa kuitenkin olla enenevässä määrin häiriintynyttä, kunnes lopulta alkaa syntyä ruumiita ja paljastuu ettei tytön alkuperästä ole mitään oikeaa tietoa. Perheen äiti, huolissaan perheensä turvallisuudesta, alkaa selvittää mysteeriä ja saa selville jotain täysin odottamatonta. Tämä saattaa vaikuttaa tavanomaiselta tappajalapsi-elokuvalta, mutta ei todellakaan ole.

Traileri lupaa "et ikinä arvaa hänen salaisuuttaan" ja valtaosan eli keskivertokatsojan kohdalla se lupaus pitää. Minulla henk.koht. oli alitajuinen aavistus siitä mistä siinä on kyse, johtuen Estherin hahmon eräästä elementistä. Eli tiesin koko ajan mutta en kuitenkaan varsinaisesti tiennyt. Joten totuuden sitten paljastuttua se hätkähdytti mukavasti mutta toi myös jonkinlaisen tyytyväisyyden tunteen kun alitajunnan tiedot vapautui. Elokuva ei kerro aivan kaikkea hahmon historiasta joten elokuvan katsomisen jälkeen kannattaa käydä IMDB:ssä trivia-sivulta lukaisemassa tarkempaa tietoa, jos ei muuten niin nähdäkseen kuinka moni elokuvan aikana mielessä käyneistä teorioista osui oikeaan. Estherin näyttelijä on muuten todella vaikuttava roolissaan.

Muista hahmoista erityismaininnan ansaitsee perheen nuorin tytär, Max. Hän syntyi kuurona ja näin ollen ei osaa myöskään puhua ja kommunikointi hänen ja muiden hahmojen välillä käydään viittomakielellä. Se luo elokuvaan omanlaisen tunnelman. Maxin tila tuo myös loppukohtaukseen aimo annoksen lisää vaikutusta. Kerrassaan loistava hahmo tällaiseen elokuvaan ja näyttelijänsä hoitaa homman mallikkaasti.

Ensimmäisessä jakessaa mainitsemani laadun ja Estherin hahmon taustatarinan lisäksi, mielestäni tämä on toimivasti ohjattu, ja sisältää joitain sopivan kammottavia kohtia jotta kauhugenrekin sopii kuvaan. Tässä on myös huomattavasti veren lentoa ja tappokohtaukset on semi-graafisia ja mainittavan vahvoja, mutta ei mauttomuuteen asti. Tämä nousi ehdottomasti kaikkien aikojen suosikkielokuvieni kärkipäähän. Vähintään Top10:iin, ehkä jopa Top5:een.

Ainoa valittamisen aihe tässä on sen loppu. Se on törkeä ja päivänselvä kopio erään vähän vanhemman ja suositun kauhuelokuvan lopusta. Se on 99% samanlainen joten se ei mitenkään voi olla sattumaa. Lisäksi yksi repliikki siinä (joka on myös revitty suoraan sen toisen elokuvan lopusta) ei edes sovi ko. tilanteeseen ja elokuvan senhetkiseen henkeen. Jos nuo kaksi seikkaa sivuttaa niin se loppu on periaatteessa suht toimiva ja hyvä. Jätti kuitenkin minulle tunteen kuin jotain olennaista olisi jäänyt puuttumaan. Viihdytetty olo minulle jokatapauksessa jäi.

Jos pidät kauhu- tai jännityselokuvista, suositelen tätä lämpimästi!
Painotan kuitenkin, että  tämän elokuvan ikäraja on K-16 ja sisältää lukuisia voimakkaita kohtauksia jotka voivat olla haitallisia lapsille - enkä nyt tarkoita vain melko intensiivisiä murhakohtauksia vaan paljon muutakin. Tämä on kertakaikkisen laadukas ja viihdyttävä kauhu/jännityselokuva kypsille teineille ja aikuisile.

VIRALLINEN TRAILERI:
(Ei kannata katsoa muita, koska jotkut paljastaa juonesta liikaa.
Ei toimi tällä sivustolla, antaa linkin YouTuben puolelle.)

SCREAM (trilogia + Scream 4)

Scream on vuonna 1996 valmistunut amerikkalainen kauhu/jännityselokuva joka uudisti slasher-kauhun genren kertaheitolla. Kauhugenre oli kuoleman kielissä, ja Scream nosti sen takaisin siivilleen piikittelemällä genreä sen kliseistä ja olemalla itse nokkela toteutus, ja omaten vahvan ja mielenkiintoisen taustatarinan ja jossain määrin yllättävän lopun. Tekijät pelkäsivät että se floppaa, mutta ensi-ilta-viikonloppunaan se teki 30 miljoonaa dollaria ja seuraavana puolta enemmän, ja kolmantena taas enemmän...Ja on nykyään kulttihitti ja yksi kauhugenren ikoneita, lukuisine suosittuine jatko-osineen. Ja ansaitusti, jos minulta kysytään.

Vaikka olen yhä sitä mieltä että kaikki tarinat olisivat paljon parempia jos niille ei tehtäisi virallisia jatko-osia muuttamaan tapaa jolla niitä katsotaan...Screamin tapauksessa useimmat sen jatko-osat ovat myös helmiä. Siis jos niitä nyt kerta on ihan pakko tehdä, niin hyvä että ovat edes noin hyviä ja alkuperäisiltä tekijöiltä! (Huomaa, että sanoin 'useimmat'. En ehkä enää nykyään pala pyhää vihaa Scream 3:sta kohtaan, mutta silti torjun sen täysin omasta henkilökohtaisesta kaanonistani.)

Tähän väliin mainittakoon, että käsikirjoittaja Kevin Williamson nimenomaan aloitti projektin tarkoittaen sen olevan trilogia. Eli jatko-osat eivät ole vain mitä tahansa tuulesta temmattuja rahastustuotteita vaan kukin osa alusta asti suunniteltua tarinaa. Minä nyt vaan en satu pitämään kolmannen elokuvan paljastamasta osasta sitä. Neljäs elokuva aloittaa uuden trilogian joka kuitenkin liittyy suoraan ja linkittyy vahvasti ensimmäiseen. Edelleen saman käsikirjoittajan, saman ohjaajan ja pitkälti alkuperäisen näyttelijäkaartinkin kera.

HUOM! Katso ensimmäinen elokuva kokonaan ennen kuin katsot yhtäkään jatko-osaa tai edes niiden trailereita! Koska jokaikinen jatko-osa ja niiden trailerit paljastaa ensimmäisen murhaajan! Mutta mitkään näistä kirjoittamistani arvosteluista ei paljasta minkään murhaajaa eikä muutenkaan mitään suurta joten nämä voi ihan rauhassa lukea.

Scream (1996)

Woodsboron pikkukaupunkiin lankeaa sarjamurhaajan varjo, kun teini-ikäinen tyttö ja poika löydetään raa'asti silvottuna tytön kotipihalta ja seuraavana päivänä toinen tyttö joutuu hyökkäyksen kohteeksi, mutta kuin ihmeen kaupalla selviää hengissä. Murhaaja soittaa uhreilleen esittäen heille kauhuelokuviin liittyviä kysymyksiä; jos he vastaavat väärin, he kuolevat. Tosin, jos he vastaavat oikein, he kuolevat silti. Sen lisäksi hän kiduttaa uhrejaan henkisesti siinä puhelimessa. Pian käy myös ilmi että murhaaja tappaa kauhuelokuvien sääntöjen mukaisesti, tehden tosielämän kauhuelokuvaa. Vuotta aiemmin Woodsboron kaupunkia järkytti Maureen Prescottin raaka murha ja nämä uudet murhat vaikuttavat liittyvän siihen. Elokuvan pohjimmainen teema on laittaa katsoja miettimään voiko kauhuelokuvat todellakin saada aikaan psykopaattimurhaajia, vai olisiko ratkaisevat lähtökohdat sittenkin jossain aivan muualla?

Aloituskohtausta pidetään yhä yhtenä vaikuttavimmista ja ikimuistoisimmasta kautta keuhuelokuvain historian, ja ihan syystä. Se on erittäin realistinen, intensiivinen ja nerokkaasti toteutettu, ja päättyy sanoinkuvaamattoman dramaattisesti. Siitä ei yksikään sydämen omaava isä, äiti tai lapsi selviä tuntrematta jotain syvempää. Ei väliä vaikka olisi katsonut sen satoja kertoja - aina jos siihen uppoutuu rauhassa, jää todennäköisesti enemmän tai vähemmän vainoharhaisiin tunnelmiin elokuvan jälkeen ja tuntemattomasta numerosta soitettu puhelu jäisi todennäköisesti vastaamatta vaikka muutoin niihin vastaisikin. Tuo aloituskohtaus kuusinkertaisti soitontunnistimen myynnin lankapuhelimiin. (Oikeassa elämässä siis. Matkapuhelnhan oli aika uusi keksintö '90-luvun puolessa välissä.)

Tuon aloituksen jälkeen elokuvan tunnelma hieman kevenee ja satiirielementtikin tulee mukaan - ja se voi olla helpotus sillä ei sen aloituskohtauksen tasoa kestäisi erkkikään kahta tuntia, tai ainakin siitä menisi pian hohto. Tämä sekoittaa sopivassa suhteessa kauhun, trillerin ja huumorin. Tunnelma pysyy sopivan karmivana ja jännittävänä, on kivaa leikkiä rikosetsivää ja yrittää tunnistaa murhaaja ennen kuin se paljastetaan. Loppukohtaus on taas varsin intensiivinen ja väkivaltainen, hienosti toteutettu ja murhaajan motiivi on kaikessa yksinkertaisuudessa mutta syvässä psykologiassaan minun mielestäni loistava ja suorastaan nerokas. Alun ja lopun välillä myös hyvin kirjoitetut hahmot ja heidän suhteet tuovat oman osansa viihdettä ja tunnesidettä.

Tässä on melko paljon verta ja gorea, mutta ei häiritseväyyteen asti ellei sitten ole todella herkkä sille. Jos kestää sitä mutta haluaa välttää pahimman, kannattaa katsoa teatteriversio (K-16) sillä Director's Cut (K-18) sisältää pari suht kammottavaa muutaman sekunnin hetkeä. Eli edes tuossa leikkaamattomassa versiossa veri ja suolenpätkät ei ole mitenkään pääasiallista vaan elokuvan teema on psykologinen kauhu. Se vaan että koska kyseessä on veitsen kanssa heiluva todella psykopaattinen sarjamurhaaja ja elokuvan tunnelma halutaan pitää sen mukaisena, merkittävää gorea ei voida täysin sivuttaa.

Tämä on todella mielenkiintoinen, vangitseva ja varsin nerokkaasti toteutettu kauhu/jännityselokuva josta uskon kenen tahansa kauhugenren fanin pitävän enemmän tai vähemmän, tykkäsi sitten goresta tai psykologisesta kauhusta. Minä eniten arvostan lopussa kunnolla selkeytyvää todellista sanomaa, fiksuja hahmoja ja kunnon tarinapolkua ja taustatarinaa. Mestariteos! :)

Rakastan myös tämän instrumental-musiikkia; se on niin täydellisen sopivan tunnelmaista nimenomaan realistiseen kauhu-jännityselokuvaan.

VIRALLINEN TRAILERI:

ja

5 ENSIMMÄISTÄ MINUUTTIA!

Scream 2 (1997)

Edellisen osan sankaritar, Sidney, on urheasti taistellut elämässä eteenpäin ja on nyt yliopistossa, pari vuotta ensimmäisen elokuvan kauhujen jälkeen. Toimittaja Gale Weathers on kirjoittanut niistä kirjan, ja sen fanit pommittavat Sidneyä pilapuheluilla. Lopulta kuitenkin puhelu onkin kaikkea muuta kuin pilaa. Yliopiston nuoria alkaa raa'asti kuolla ja joku on taas pääosin Sidneyn perässä...ja vaikuttaa siltä kuin tällä psykopaatilla olisi mielenkiintoja parin vuoden takaisiin murhiin. Onko kyseessä seonnut fani vai joku Sidneyn hengissä selvinneistä ystävistä, vai kenties jotain aivan muuta?
Idea saattaa vaikuttaa ensimmäisen toistolta, mutta toteutus onnistuu niin ettei se katsoessa tunnu lainkaan siltä vaan ihan uudelta elokuvalta ensimmäisen hengessä.

Itse en tämän elokuvan ekaa kertaa katsoessani kuitenkaan jaksanut leikkiä etsivää, mutta viihdyin silti täydellisesti. Aloituskohta on tarvittavissa määrin ravistava, mutta ei läheskään niin intensiivinen ja hirvittävä kuin ensimmäisessä elokuvassa. Tunnelma yleensäkään ei ehkä ole ihan yhtä vahva kuin ensimmäisessä, mutta hetkensä tässä kyllä on, todellakin. Yhden herkullisen lisämausteen tuo Cotton Weary, mies jonka Sidney oli alunperin turhan hepposin perustein tunnistanut äitinsä murhaajaksi ja Cotton tuomittu kuolemantuomioon ja vietti vuoden vankilassa, kunnes naisen oikea mrhaaja paljastui. Tässä osassa hieman katkeroitunut Cotton siis on päässyt vankilasta ja vaatii nyt Sidneyltä yhteistä hetkeä televisiossa, jossa hän saisi selittää oman puolensa asioista. Loppukohtauksessa paljastuva murhaaja on kuitenkin edellistäkin yllättävämpi - en usko että kovin moni katsoja näki sen tulevan! Hänen motiivinsakin on loistava - ja jälleen kerran loppukohtaus painii sen teeman kanssa voidaanko elokuvia syyttää väkivaltarikoksista vai onko ratkaisevat lähtökohdat muualla...ja siis kuten edellinenkin, painottaa ajatustaan siitä että elokuvat eivät todellakaan ole ratkaiseva tekijä.

Tässä on edellistä osaa enemmän verta, muttei edelleenkään ole pääasiallinen elementti. Ja on muuten ihania vierailevia tähtiä, kuten Sarah Michelle Gellar (Buffy Vampyyrintappajasta), cameo-roolissa. Mielestäni tämän elokuvan murhaaja täydentää ensimmäistä elokuvaa kivasti, vaikka olisi se ensimmäinen kyllä pärjännyt hienosti ilmankin.

VIRALLINEN TEASER-TRAIERI:

VIRALLINEN TRAILERI:

Scream 3 (2000)

Ekan katselun jälkeen inhosin tätä. Tokan katselun jälkeen jaksoin löytää jotain arvostettavaa. Kolmannen katselun jälkeen ajattelelin että onhan tämä yleisesti ottaen ihan okei, mutta en vieläkään suostu ottamaan tätä mukaan omaan henkilökohtaiseen Scream-visiooni enkä tule ikinä ottamaan. Koska tämä on ainoa osa jota Kevin Williamson ei käsikirjoittanut vaan antoi muille vain 20-30 sivun mittaiset muistiinpanot joiden pohjalta kirjoittaa varsinainen käsikirjoitus, mutta iso osa niistä hylättiin ja lähdettiin eri suuntaan! Ja se kyllä näkyy. Kyllähän ne kuulema parhaansa yritti pysyä Williamsonin hengessä yms. tärkeää ja pitivät mukana joitakin tämän muistiinpanoista, mutta silti, ne teki liikaa muutoksia.

Tosin, vaikuttaa elokuvaan suuresti sekin, että noihin aikoihin väkivaltaiset elokuvat olivat hyvin kiistanalaisia juuri vähän aikaa sitten tapahtuneen kouluammuskelun takia mikä painosti elokuvien tekijöitä hienovaraisuuteen. Joku taho yritti vaatia ettei siinä näytettäisi lainkaan verta eikä murhia näytettäisi yhtään ruudulla. Onneksi siihen ei sentään suostuttu, Wes Craven sanoi että jos se tehtäisiin niin elokuvaa ei pitäisi mennä kutsumaan Screamiksi. Tässä osassa on kuitenkin siis muita osia paaaljon vähemmän verta ja ruudulla näytettyä väkivaltaa. Lisäksi tässä painotettiin kauhukomediamaiseen toteutukseen. Se syö hieman elokuvaa, mutta voisi se toki huonompikin olla. Williamsonin muistiinpanojen valtaosalta hylkäämiseen ja eri suuntaan lähtemiseen on toinenkin syy, johon paneudun enemmän tuolla faniblogini puolella Scream-sarjaa koskevassa merkinnässäni. (Sitä ei vielä ole. Linkitän sen tähän sitten kun se tulee.)

Eniten minua kuitenkin risoo tässä se millä tavalla tämä murhaaja on osallinen ensimmäisen elokuvan tapahtumiin. Se niiiin pilasi ensimmäisen elokuvan murhaajan! Siksi tämä osa ei kuulu minun henkilökohtaiseen kaanoniin, ja ihme kyllä pystyn jopa katsomaan ensimmäisen Screamin täysin ajattelematta tätä osaa. (Se saattaa johtua siitä että näin Screamin vuonna 1998 ja tämä osa julkaistiin vuonna 2000, eli ehdin parin vuoden ajan mudostaa itse omat visioni niin vahvoiksi ettei virallinen totuus pysty niitä häiritsemään.) En ole varma oliko tämän murhaajan osuus ensimmäisen elokuvan tapahtumiin osa Williamsonin alkuperäisiä muistiinpanoja vaiko yksi uusien käsikirjoittajien tekemiä muutoksia. Olisinko pitänyt Williamsonin omasta versiosta? Mutta eipä sillä väliä, mikä on tehty on tehty.
Tämän osan murhaajan henkilöllisyys ei ollut Williamsonin oma idea, vaan muiden myöhään keksimä. Vaikka tämä murhaaja onkin mielestäni turhan kaukaa haettu, on se suhteellisen okei ja sen motiivi on kiehtova. Mieluummin siis olisin nähnyt Williamsonin oman idean ja jättänyt liittämättä sitä ensimmäisen elokuvan tapahtumiin, ainakaan sillä tavalla. Noh, elokuva on mitä on ja ainoa syy miksi nautin tämän osan loppukohtauksesta on se motiivin kiehtova puoli ja näyttelijän loistavuus. Todella upeaa työtä häneltä!

Vaikka elokuvan yleinen tunnelma onkin olosuhteiden "pakosta" turhan koominen ja homma pissii vähän muualtakin, alkuperäiset näyttelijät ja hahmot sekä Sidney-kohtaukset kuitenkin auttavat paljon ja pitivät ainakin minun mielenkiintoni mukana.

Jos olisin tiennyt mitä tämä tekee ensimmäisen elokuvan murhaajalle, en olisi katsonut. (On nimittäin ihan eri asia kuulla loppuratkaisu kuin elää se hahmojen mukana elokuvaa katsellen.) Neljännen elokuvan kannalta tämän kolmosen katsominen ei ole olennaista, koska seuraava osa ei viittaa tähän kuin yhdessä lauseessa: ("Three times I've helped solving these things.") Siitä ei vielä tiedä liittyvätkö mahdolliset viides ja kuudes elokuva tähän enemmän. Sarjan nykytilanteessa tätä osaa EI kannata katsoa, jos ei halua ensimmäisen elokuvan murhaajan pilaantuvan. Vaikka, on toki niitäkin joiden mielestä tämä ei pilaa ensimmäistä murhaajaa. Mielipiteet siitä jakautuu aika tasaisesti kahtia. Jos tuo riski ei haittaa, niin on tämä katsomisen arvoinen osana tätä sarjaa, koska omalla tavallaan tämä on toimiva juonikuvio.

Tämän osan juonirunko on siis että Sidney on piiloutunut jonnekin syrjäiseen paikkaan valenimen alle. (Williamsonin alkuperäisessä käsikirjoituksessa tämä johtui siitä että alkukohtauksessa Ghostface hyökkää hänen ja ystävänsä kimppuun ja hän tappaa tämän henkilön joka paljastuukin olleen vain fani.) Ei ole tietoa päteekö tuo kuvio lopullisessa elokuvassa, koska sitä tosiaan sorkittiin niin perusteellisesti ettei lähes mitään rajaa. Elokuva antaa kuitenkin ymmärtää että Sidney piiloutui erakoksi vain siksi ettei halua yhdenkään psykopaatin enää löytävän itseään. Elokuvan alkukohtuksessa kuolee siis eräs toinen hahmo, ja murhaajan paljastetaan etsivän Sidneyä. Alkukohtaus on ylipäätään jälleen kerran hyvä. Pitkin elokuvaa käy ilmi että tämä murhaaja tietää Sidneyn äidin elämästä ajalta jonka tämä oli pitänyt salassa kaikilta läheisiltään, ja kuten aina tähänkin mennessä, tämäkin tyyppi haluaa tappaa Sidneyn. Lisäksi hän väittää tappaneensa tämän äidin.

VIRALLINEN TRAILERI:

Scream 4 (2011)

Kevin Williamson on jälleen puikoissa. Eli koko käsikirjoitus hänen käsialaansa. Ohjaajana edelleenkin Wes Craven ja mukana kaikki alkuperäiset näyttelijät (joiden hahmo oli vielä elossa kolmen ensimmäisen jäljiltä.) Koska en ollut varma kenen idea kolmoselokuvan murhaajan linkki ensimmäiseen elokuvaan oli, minua vähän arvelultti tämän neljännen elokuvan tulosta kuultuani vaikka tiesinkin että ihana K. Williamson on taas täysillä kuvassa...Mutta en todellakaan pettynyt. Törkeän nerokas murhaajan identiteetti ja vieläkin nerokkaampi ja totaalisen tuore motiivi sillä!!! :D 8D Jos pidät ensimmäisestä Screamista, niin katso ehdottomasti tämä neljäs! Tämä ei toki ole yhtä hyvä kuin ensimmäinen, mutta vähintään yhtä hyvä ellei jopa parempi kuin kakkonen ja liittyy upeasti ensimmäiseen.

Tämä ei myöskään jumita '90-luvulla vaan henki ja tarina on päivitetty nykyaikaan, todennäköisesti koska Williamson ehkä haluaa luoda elokuvista kokonaisuuden eikä halua vaihtaa näyttelijöitä ellei ole pakko. Eli Scream 4 tai dvd:n kannessa SCRE4M, alkaa 11 vuotta edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen.
Elokuvan tunnelma ja yksityiskohdat ovat siis moderneja ja niin on myös asenne. Jokainen elokuva on omannut omat kauhuelokuvan säännöt; ensimmäinen alkuperäiset kauhuelokuvien säännöt, toinen elokuva jatko-osan säännöt, kolmas elokuva trilogian säännöt...ja tämä omaa uudet säännöt, koska Hollywood tuottaa nykyään vain uudelleenfilmatisointeja joissa on muuttuneet säännöt.

Tämän neljännen alkukohtaus on ensimmäisen elokuvan alkukohtauksen jälkeen kaikkein ikimuistoisin. Rehellisesti sanoen en muista miten tämä alkukohtaus päättyy, se oli sen verran monitahoinen, mutta nerokas ja aika lailla ennalta-arvaamaton se on. Ensimmäisen Screamin alkukohtausta on tosin täysin mahdotonta ylittää niin että ehkä siksi ne ei edes yritä. :D

Juonirunko:
Yli 30-vuotias Sidney on kirjoittanut kirjan "Out of Darkness" jossa hän käsittelee omaa tarinaansa, (eli kolmen ensimmäisen elokuvan tapahtumia omasta näkökulmastaan), kirjoitti sen terapeuttisena tienä itselleen ja mahdollisesti auttaakseen muita jotka painivat samankaltaisten ongelmien parissa. Hän pysähtyy kirjansa julkaisukiertueella Woodsborossa. Saman tien siellä alkaa uusi murhien sarja ja murhaaja näyttää haluavan tehdä uudelleenfilmatisoinnin alkuperäisistä Woodsboron murhista (eli Scream-elokuvan tapahtumista, jotka ovat näiden elokuvien universumissa filamttu Stab-elokuvaksi josta on muodostunut piiitkä elokuvasarja.) Ja tälläkin murhaajalla on alusta pitäen jotain nimenomaan Sidneyä vastaan.

Ja ah miten herkullinen se motiivi onkaan...! Ja tämä siis ei itsessään ole ensimmäisen elokuvan uudelleenfilmatisointi, vaan vaan tämän murhaajat yrittävät "uudelleenfilmatisoida" alkuperäiset tapahtumat tosielämässä...Vaikea selittää, mutta tämä on tosiaan hyvin erilainen ensimmäiseen elokuvaan nähden ja melkein yhtä hyvä!

Toisin kuin kakkosen ja kolmosen suhteen, tätä katsellessa minä intouduin taas yrittään päätellä murhaajan henkilöllisyyttä (enkä onnsitunut.) Murhaajan tuoreen ja tavallista sairaamman motiivin lisäksi koko tyyppi on hurjasti sairaampi kuin kukaan aiemmista. Sitä loppukohtausta tuijotti melkein monttu auki kun ei aiemmat osat olleet menneet lähellekään niin synkäksi. Ja jos pidät verellä mässäilystä ja raakuudesta niin tässä ei liikaa kainostella. Tämä on kirkkaasti verisempi ja raaempi kuin edes Scream 2, niin visuaalisesti kuin sanallisestikin. Mutta tämäkään ei unohda psykologista puolta. Kertakaikkisen upea elokuva ja varsinkin osana Scream-sarjaa. Tämä yksinketaisesti uudistaa sarjan tuoreeksi, ja linkittyy hienosti ensimmäiseen trilogiaan.

VIRALLINEN TRAILERI:

Leijonakuningas

Kun Leijonakuningas ensimmäisen kerran julkaistiin kesäkuussa 1994, suurinpiirtein kaikki sekosivat siitä ja Disney sai tilaisuuden lypsää rahalehmää oikein kunnolla. Ne jotka eivät koe Leijonakuningasta suosionsa ja maineensa arvoisena ovat harvassa. Monen tunteita saattaa lietsoa toki se, että näkivät sen ensimmäisen kerran lapsena, (kuten minäkin), mutta se ei todellakaan ole olennaisinta.

Melkein kaksi vuosikymmentä Leijonakuningas oli maailman eniten tuottanut animaatioelokuva, kunnes Toy Story 3 ohitti sen 100.000$ vuonna 2010. Mutta turha kuvitella että sillä olisi mitään saumaa Leijonkauninkaan tasoon - ei niitä oikeastaan kannata edes verrata. Joku arvelee että voitto johtui elokuvissa käymisen suosiotason eroavuudesta vuosina 1994 ja 2010, ja olen samaa mieltä. Koska tarinallisesti Toy Story 3 ei ole lähellekään yhtä vahva kuin Leijonakuningas, ja rumempi animaatiokin siinä on. (Tietokone vs. käsinpiirretty, käsinpiirretty voittaa 100-0.) Mielestäni Leijonakuningas todella ansaitsi menestyksensä, sillä se on kertakaikkisen upea elokuva visuaalisesti ja tarina (joka "pohjautuu" Shakespearen Hamletiin) on sydämellisesti ja vahvasti toteutettu.

Se on unohtumaton kertomus nuoren leijonaprinssin kasvutarinasta. Kuningas Mufasan veli Scar on kateellinen isoveljensä asemasta, ja Mufasan pojan, Simban, syntymän vietyä hänen asemansa ensimmäisenä jonossa vain pahentaa asiaa. Simban ollessa ihmisiässä n. 10-vuotias, Scarin onnistuu murhata veljensä, ja hän yrittää murhata myös Simban mutta tietämättään epäonnistuu. Simba joka lähti maanpakoon syyttäen itseään isänsä kuolemasta, kasvaa muualla aikuiseksi. Hän yrittää unohtaa menneisyytensä ja kieltää kuninkaallisen taustansa, kunnes hänen lapsuudenystävänsä Nala sattumalta löytää hänet etsiessään apua Scarin tuhoamalle kuningaskunnalle. Simban on aika päättää ollako vai eikö olla; jatkaako hän pakenemista vai kohtaako menneisyytensä haamut, haastaako setänsä ja ottaako paikkansa oikealla paikallaan Elämän Tiellä?

Minä kuulun elokuvan hardcore ja die-hard-faneihin ja pidän sitä suosionsa joka pisaran ansaitsevana.
Erityisesti arvostan siinä sitä miten se ei sokerikuorruta mitään eikä kohtele lapsia kuin heikkoja kukkasia. Elokuva on synkkä eikä yritä piilotella sitä. Tarinapolku itsessään on todella synkkä kuten ehkä ylläkirjoittamastani juonitiivistelmästä voi päätellä. Pääpahis on oikeasti julma ja intensiivinen, murha näytetään hyvin dramaattisessa ja pitkässä kohtauksessa ja lähikuvassa, sen jälkeen näytetään vieläpä ko. hahmon ruumis ja tämän pieni poika yrittämässä turhaan herättää isäänsä...Ja kuollut pysyy kuolleena. (Okei, Mufasan haamu ilmestyi Simballe myöhemmin hetkeksi, mutta ei se kuitenkaan henkiin herännyt toisin kuin monessa muussa Disneyn animaatiossa olisi tehnyt.)

 Visuaalisesti se on todella ainutlaatuinen, mielestäni tuo upeasti esille sen miten paljon käsinpiirretty 2D-elokuvakin voi saavuttaa! Elokuvallisestikin siinä on hienoja valintoja, kuten Simban lapsuuden aikainen biisi "Kunhan kruunun saan kuninkan / I Just Can't Wait To Be King) joka on iloinen, mukaansatempaava ja asenteeltaan jopa hieman aggressiivinen sekä esitetty todella toiminnallisen ja visuaalisesti värikkään kohtauksen saattelemana...mikä luo mainion kontrastin siihen miten sisäänpäinsuuntautunut, synkkä ja vain näennäisesti huoleton Simban elämä oli jatkossa, itseasiassa jo seuraavana päivänä se kääntyi ympäri. Samoin, Simban karatessa maanpakoon hän kiemurteli piikkisen pensaikon läpi tyhjälle aavikolle, ja aikuisena elämänsä uudessa käännekohdassa hän joutui taistelemaan läpi juurikko- ja liianilabyrintin päästäkseen vastausten äärelle ja se tarkoitettiin siis nimenomaan Simban mielen vertauskuvaksi.

Suurin osa hahmoistakin on vähintään viihdyttäviä, mutta Sima ja Scar ovat myös todella mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, monitahoisia hahmoja. Kuningas Mufasa on ainoa josta nostaisin kritiikkiä sillä että se on vähän liian täydellinen väärällä tavalla; eli siis Mufasalla ei tunnu olevan mitään heikkouksia. Ainoastaan se ettei se tunnu osaavan kasvattaa Simbaa ihan asianmukaisesti, kun ei taida nähdä että Simba suhtautuu häneen idolina eikä tarpeeksi isänä. Mutta sitäkään en välttämättä laskisi Mufasanlle heikkoudeksi, koska Simba on sen ensimmäinen lapsi eli se on tavallaan luonnollista. On Mufasa silti mielenkiintoinen ja hyvä hahmo, mutta voisi siis olla paremmin kirjoitettu.

Leijonakuningas kestää loputtomat katselukerrat ja suosittelen sitä lämpimästi ihan kaikille! Elokuvan suositeltu alaikäraja taisi olla 7-vuotiaat, ainakin alunperin. Kyllä tästä nuoremmatkin varmasti nauttii, mutta vain muutaman vuoden ikäisille taaperoille voi olla turhan vahvoja kohtauksia eikä ne ainakaan saa niin paljon irti kuin kouluikäiset saattavat saada. Leijonakuningas on käytännössä katsoen perhe-elokuva, mutta minun mielestäni, jos ajatellaan kokonaisuutta, se soveltuu parhaiten teini-ikäisille ja aikuisille.

Jos et ole nähnyt Leijonakuningasta, niin hopi hopi lähimpään videovuokraamoon! Sinulla on sivistyksessä aukko. ;D No ei kun se on vaan ihan tosissaan vähintäänkin yhden katslukerran ansaitseva eppiinen mestarteos! :)

Koska alkuperäinen virallinen traileri on huonosti tehty, enkä löydä laadukasta virallista vhs-traileriversiota, tässä teille fanin tekemä traileri: