Kaikki tuntevat sadun prinsessa Ruususesta. Niillekin jotka eivät niin välitä tai pidä kyseisen sadun tarinapolusta, on vihdoin loistava elokuvasovistus - aivan uudenlainen kokemus. Prinsessa Ruususen tarina sen pahiksen näkökulmasta, nerokkaasti sovitettuna monitahoisemmaksi ja tunteellisemmaksi ja todella mielenkiintoiseksi tarinaksi.
En katsonut mitään trailereita tai edes kuvia enkä lukenut tästä elokuvasta mitään taustaselostuksia, vaan katsoin sokkona ja suosittelen samaa muillekin - ja siksi pyrin välttämään isoja spoilereita tässä merkinnässä ja laitan vähiten spoilaavan virallisen trailerin.
Ne jotka pitävät Pahattaren hahmosta siksi että tämä on niin suuri ja puhdas pahuudessa, tämä elokuva ei välttämättä ole niin upea kuin niille jotka toivovat kyseiseen hahmoon lisää kerroksia. Tarina yleisesti on laajenettu nerokkaasti ja tavalla joka itselläni ei koskaan käynyt mielessäkään, ja sama juttu tarinan perustavanlaatuisen juonenkäänteen suhteen. Tarinaan on myös lisätty mielenkiintoinen uusi hahmo, ja ripaus sydämellistä huumoria. Kerrassaan mahtava elokuvasovitus tästä legendaarisesta sadusta, ja suosittelen lämpimästi kaikille joita vähänkään kiinnostaa uudenlainen tapa kertoa tuo ikivihreä taru.
Ennen spoilereita sanon vain toivovani että tämän elokuvan versio olisi ollut se alkuperäinen tarina!
Myös visuaalisesti tämä on todella miellyttävä elokuva, ja suurin osa näyttelijöistä hyvin valittu. Etenkin Angelina Jolie on täydellinen valinta aikuiseksi Maleficentiksi!
Trailerin alla vielä tarkempia mielipiteitäni.
VIRALLINEN TEASER TRAILER:
SUURIA SPOILEREITA! Älä lue pidemälle vielä, jos aiot katsoa tämän elokuvan!
Alkuperäinen tatina ja satujen standardi-kuviot olivat niin syvään poltettu mielikuviini että mulla ei edes tämän elokuvan aikana koskaan käynyt mielessä se tosiseikka, että tuo kirous ei millään tavalla rajoittanut sen purkavan rakkauden luonnetta. Se ei missään muotoa sanonut että sen täytyisi olla romanttista, kunhan vain olisi tosirakkautta. Tajusin sen vasta siinä kun Maleficent piti tunteellista puhettaan ikiunta nukkuvan Auroran vuoteen vierellä.
Sen sijaan, siinä missä olin melko varma että tässä sovituksessa se ei olisi prinssi Philip koska se on vaan niin typerä ja epälooginen tarinapolku ja tämä elokuva oli näyttänyt enemmän logiikkaa ja tunteellista järkeä...Jossain vaiheessa harkitsin että ehkä se on lintu Diaval joka on tosiaan ihana ja mielenkiintoinen hahmolisäys. Harkitsin sitä vaihtoehtona prinssi Philipin paikalle, koska Diaval oli tuntenut ja huolehtinut Aurorasta siitä asti kun tyttö oli vauva ja niillä oli jonkinverran tunnesidettä Aurorankin puolelta. Mutta tosiaan, se varsinainen "twist" tuon suudelman suhteen on nerokas ja täydellinen :)
Rakastan myös sitä että ne teki Maleficentistä keijun. Ei koskaan käynyt mielessänikään että se olisi keiju. Sen ja Stefanin tarinapolku on nerokas. Etenkin.tämän nimenomaisen sadun taustaksi.
Ei haittaa yhtään että tämä totaalisesti tuhoaa Maleficentin pahiksena, koska tämä tekee sen nerokkaalla ja sydämellisellä sovituksella. Tämä on kiehtova ja uskottava fantasiatarina, jonka, kuten sanoin, toivoisin olevan alkuperäinen versio.
Tässä leffassa on pari söpöintä leffahetkeä ikinä. :D
1.) Diaval ruokkimmassa vauva-Auroraa alkuperäisessä lintumuodossaan.
2.) 3-vuotiaan Auroran ja Maleficentin tapaaminen metsässä. Sanat ei voi kuvailla miten söpöä ja hauskaa se oli. :D
Tämä nousi ehdottomasti TOP-suosikkielokuvieni joukkoon, ja yhdeksi niistä joita jaksan varmasti katsoa satoja kertoja!
"You know, there are rules, you should be more careful. You might upset someone."
Yksi ehdottomasti parhaita moderneja Halloween-teemaisia elokuvia. Yksi harvoista kauhuelokuvista jotka ovat onnistuneet tosissaan pelottamaan mua kokonaisuutena eikä vain yksi kohtaus tms. Tämä leffa on saanut seitsemän ehdokkuutta ja neljä voittoa monenlaisissa elokuva- ja kauhuelokuvapalkintogaaloissa. Parhaana elokuvana, parhaana käsikirjoituksena ja muutamat näyttelijät myös. Ja mieletäsni todellakin ansaitusti!
Halloweenin henki kulkee ihmisten joukossa ja rankaisee niitä jotka rikkovat yön sääntöjä, se kulkee huppu päässä näyttäen näin aivan tavalliselta pikkupojalta. Tarina koostuu kolmesta toisiinsa liittymättömistä tarinasta jotka tämä henki ja muutama muu sattuma linkittää yhteen tuomatta ketään hahmoista kuitenkaan varsinaisesti samaan tarinaan eikä kaikki ole aina sitä miltä näyttää. Paljon jää myös katsojan spekuloinnin varaan ja monet hahmot ovat hyvin mieleenjääviä. Nerokkaasti kirjoitettu kässäri ja kaikkein hirvittävin osa sitä on taustatarina johon liittyy häiriintyneiden lasten joukkomurha kymmeniä vuosia sitten Halloweenina, ja huhun mukaan niiden ruumiita ei koskaan viitsitty etsiä. Myös tuo tarina on upeasti ja todella kammottavasti tuotu mukaan. Leffan loppu erityisesti on melko ikimuistoinen.
Tässä leffassa on itseasiassa kourallinen todella hyvin mieleenjääviä kohtauksia niin käsikirjoituksellisesti kuin ohjaukseltaan ja näyttelijöiltä. Kerrassaan upeaa työtä. Yksi henkilökohtainen suosikkikohtauksiani on se ihmissusi-kohtaus; molemmilla katselukerroilla totesin itsekseni "Holy shit, that was awesome! O.O"
Myöhhenntäköön että tunnelmiini saattaa vaikuttaa se että olen mies ja valtava ihmissusi-fani...Mutta luulisin että se on monen muunkin mielestä hienosti tehty kohtaus. :D
Tässä on myös yksi kaikkein synkimpiä kohtauksia mitä olen ikinä kauhuelokuvissa nähnyt. Yksi tietty siihen koulubussi-tarinaan liittyvä kohtaus - en sen tarkemmin siitä, koska en halua spoilata sitä.
Katsoin tän ekan kerran silloin joskus vuonna 2009 kun tämä oli vasta julkaistu, ja tuossa yksi päivä uudestaan. Muistin että tämä on erityisen häiriintynyt ja hirvittävä joten yritin katsoa iltana kun olin tosi väsynyt - ajattelin että siinä tilassa se ei olisi niin kauheaa kun ei rekisteröi kaikkea. Mutta kuinkas kävikään, hyvin pian olin täysin hereillä ja silmät suurina liimaantunut nojatuoliini. Siltikin vaikka muistin aika hyvin mitä tapahtuu seuraavaksi. :D
Rakastan tätä elokuvaa, oma uusi suosikkini Halloween-teemaisista elokuvista ja ampaisi kauhugenressä yleisestikin listallani top-leffojen joukkoon!! Suosittelen to-del-la lämpimästi vuokraamaan tai ostamaan tämän ja katsomaan pimeällä. Loistava valinta missä tahansa vaiheessa vuotta, mutta toki erityisesti Halloweenina!
Toinen ykklskauhuni on Painajainen Elm Streetillä (1984) josta tein merkinnän faniblogini puolelle kolme vuotta sitten.
"Those first months...I sat up every night waiting for you to come and get me. I thought...If they love me, they'll come and get me. Why didn't you come and get me?"
Kertoo tarinan Staynerin perheestä ja erityisesti näiden nuorimman pojan Stevenin elämästä tämän ikävuosina 7-16. Pedofiili kidnappasi kotioloissaan onnettoman 7-vuotiaan Stevenin ja syötti tälle kasan valheita, saaden tämän uskomaan ettei tämän oikeilla vanhemmilla ole enää varaa elättää niin montaa lasta ja että hän on nyt Stevenin laillinen huoltaja, ja lopulta väittää tämän isän jopa kuolleen ja perheen hajonneen joka puolelle maata jotta poika lakkaisi kyselemästä. Seitsemän vuotta myöhemmin, 14-vuotias Steven pelastaa "isänsä" uusimman uhrin, 5-vuotiaan Timmyn, samana päivänä kuin tämä siepattiin. Vie pojan poliisiasemalle, aikoen itse karata kotoa, mutta asemalla joutuu epäillyksi Timmyn sieppauksesta...kunnes paljastaa oikean etunimensä ja oikeaksi uskomansa sukunimensä.
Elokuvan nimi on johdettu siitä mitä Steven oikeassakin elämässä sanoi tuolla poliisiasemalla sinä iltana:
"I know my first name is Steven. I think my last name is Stayner."
Tämä on alunperin kaksiosainen tv-elokuva, ensimmäinen osa alkaa ajasta hieman ennen sieppausta ja päättyy iltaan kun Steven yrittää pelastaa Timmyn. Toinen osa jatkaa siitä mihin ensimmäinen jäi, ja päättyy vuoteen kun Steven on 16 ja ollut oikean perheensä luona pari vuotta, ja itse pian tuleva isä.
Steven itse ei pitänyt siitä miten tämä elokuva esitti hänen perssonansa lapsena, joten oletettavasti se ei osunut ihan kohdalleen. Mutta yleisesti ottaen, mun mielestä, tämä on todella kunnioittava ja sydämellinen toteutus kyseisestä tarinasta. Tunnelma on kohdallaan, näyttelijät todella hyviä, tahti on kohdallaan ja oikeisiin asioihin keskitytään kuhunkin sopivassa määrin. Arvostan erityisesti sitä, että tässä pidetään hyvä tasapaino Stevenin ja tämän oikean perheen elämien kuvailussa, kumpaakaan ei unohdeta toisen varjoon.
Toteutustyyli on suhteellisen pinnallinen, mutta kuitenkin tarpeeksi tunteellinen ja samaistuttava. En usko että tätä tarinaa olisi kannattanutkaan kertoa yhtään dramaattisemmalla lähestymisellä, muuten olisi mennyt liian tuskalliseksi katsojille.
Suosittelen lämpimästi hyvintehdyistä tositarinoihin pohjaavista elokuvista kiinnostuneille.
Näin tämän ensimmäisen kerran kahdessa osassa televisiosta 1990-luvulla, Kun elämä satuttaa-sarjassa. Mutta tämä on julkaistu yksiosaisena elokuvana VHS:lle ja DVD:lle.
"Once
more into the fray. Into the last good fight I'll ever know. Live
and die on this day. Live and die on this day."
Amerikkalainen seikkailudraama joka kiinnosti mua eräseikkailuteemallaan ja susiteemallaan koska susi on kaikkien aikojen lempieläimeni. Mutta tuota...tämän elokuvan sudet ovat puhtaan kammottavia. Valtavia, ja totaalisen aggressiivisia ihmissyöjiä. Eli aika kaukana aidon suden kiehtovuudesta, mutta toki palveli elokuvan tarkoitusta. Enkä mä tiedä millaisia Alaskan sudet ovat, mutta musta tuntui että muutama elementti tässä leffassa on kirkkaasti epärealistinen. Se ei kuitenkaan yhtään haitannut - homma toimi silti tarpeeksi uskottavasti ja oli alusta loppuun jännittävää ja puhuttelevaa.
Juoni on hyvin yksinkertainen: kuusi oljynporausyöntekijää haaksirikkoutuvat Alaskaan lentokoneensa pudottua sinne. Yksi heistä on taitava metsästäjä joka yrittää johdattaa joukon turvaan ja kohti etelää. Keskell-ei-mitään pakkanen on hurja, lumimyrskyt pauhaa ja kaiken päälle lauma tolkuttoman agressiivisia ja armottomia susia ahdistelee heitä vähän väliä.
Rakastan susia ja rakastan ihmissusia yli kaiken, mutta tämän leffan (tavalliset villisudet) aiheuttivat mulle silkkaa ahdistusta ja kammotusta. Kohtaukset miesten ja susien välillä on kuvattu ihailtavan intensiivisesti ja hienosti - gorea ei ole kuin juuri ja juuri nimeksi eli kohtausket on jätetty pitkälle katsojan mielikuvituksen varaan. Samoin koko leffan tunnelma on asiaankuuluvan synkkä ja onnistuu tuomaan tahtomansa syvällisen pointin läpi selvästi ja mielenkiintoisella tavalla.
Hahmoihin (päähahmoa lukuunottamatta) ei välttämättä ehdi liiemmin samaistua tai kiintyä, mutta kuolemakohtaukset on kirjoitettu ja näytelty niin kauniisti että ei haittaa yhtään vaan ne kohtaukset vaikuttaa. Ikimuistoisin on mielestäni aivan ensimmäinen kuolema joka johtui koneen putoamisesta. Kertakaikkisen upea kohtaus!
Nähdäkseni tämän leffan tarkoitus onkin keskittyä ihmisyyteen, eläimellisyyteen, ja ihmisen selviytymisvaistoon ja kuolemanpelkoon. Eikä se välttämättä vaadi suurta hahmokehitystä ollakseen vaikuttava, kun muut elementit on kohdallaan. Toki tästä löytyy huomattavasti hahmojen taustojakin, lähinnä päähahmon mutta se onkin kiehtova hahmo.
Susilla on suuri osa juonen kulussa ja yleisessä tunnelmassa, mutta osansa tekevät myös luonnonvoimat ja onnettomuudet stressin ja hädän ajamana. Kertakaikkisen mainio elokuva, ja mikä tahansa muu loppuratkaisu olisi totaalisesti pilannut elämyksen. Eli loppukin on mielestäni mahtava.
Suosittelen todella lämpimästi kaikille seikkailun ja draaman ystäville, varsinkin jos pidät syvällisistä elokuvista. Hehkuttavasta blogimerkinnästäni huolimatta ei tämä minunkaan mielestäni täydellinen elokuva ole, mutta mielestäni tarjoaa kyllä hienosti sen mitä yrittääkin.
Vaikka tapaus on yksi maailmanhistorian kuuluisimmista, alustan tämän merkinnän kuitenkin tällä: Maaliskuussa 1998 itävaltalainen 10-vuotias tyttö, Natascha Kampusch, siepattiin aamulla koulumatkallaan. 8,5 vuotta myöhemmin, elokuun 23. 2006 hänen onnistui paeta kaappajaltaan. Vuonna 2010 hän julkaisi muistelokirjan 3096 päivää, jossa kertoo vuosistaan vankeudessa.
Tuohon kirjaan pohjautjuen tehtiin elokuva ja se julkaistiin helmikuussa 2013 Saksassa, ja elokuun alussa täällä Suomessa. (Tapaukseen pohjaten on vanhempikin elokuvaversio nimeltä Tyttö kellarissa, mutta siihen ei kannata aikaa ja rahaa tuhlata. Se on nimittäin tosi outo eikä sillä ole juuri mitään merkittävää yhteistä Nataschan tapauksen kanssa. Suorastaan ärsyttävää että sitä markkinoidaan Nataschan tapauksen siivellä.)
Mutta tämä 3,096 päivää on aivan toista luokkaa, osittain varmasti siksi että pohjaa uhrin omiin muistelmiin.
En ymmärrä miksi tämä elokuva on saanut niin surkeita tähtiarvosteluja. (Esim. 1-1,5 tähreä kriitikoilta ja Plevnan sivuilla ja IMDB:ssäkin ei ole edes kuuden tähden arvoinen käyttäjäarvostelujen keskiarvoltaan.) Eihän tämä missään nimessä täydellinen elokuvana ole, mutta mielestäni ohjaaja teki hyvää työtä ja samoin näyttelijät - ja ennen kaikkea tämä on ihailtavan todenmukainen oikeaan tapaukseen nähden; ei kaunistele esiin nostettuja asioita eikä myöskään ole lisätty ylimääräistä valheellista draamaa paljonkaan jos yhtään. Toisin kuin monet perustuu-tositapahtumiin -elokuvat tuppaavat tekemään.
Ainoat viat jotka tulee näin äkkiseltään mieleen ovat:
- Brittiäiset ja irlantilaiset näyttelijät puhumassa engalntia ja tietenkin niillä ihanilla mutta korvaan pistävillä aksenteillaan, vaikka hahmot ovat itävaltalaisia ja elokuva kuvattiinkin Saksassa. Jos englannin haluttiin olevan puhuttu kieli, olisivat voineet valita saksalaisia näyttelijöitä jotka osaavat sujuvasti englantia jotta edes aksentti olisi ollut oikea.
Usein tällainen räikeä kansallisuus/kielivalinta-ristiriita on liian häiritsevää minulle ja latistaa merkittävästi elokuvaa, mutta yllättävästi tässä elokuvassa se ei häirinnyt lopulta yhtään - elokuva tempaisi mukaansa täysin. Mutta silti mielestäni näin räikeä kansallisuus/kieli-ristiriita on mainitsemisen arvoinen "vika" koska sen olisi voinut helposti välttääkin. Eri asia jos tämä olisi kuvattu Britanniassa, mutta kun oltiin Saksassa niin olisi varmaan saksalaisia näyttelijöitäkin ollut tarjolla...Varmaan myös sellaisia jotka osaavat englantia tarpeeksi hyvin.
- Olisi voinut keskittyä enemmän perheen selviytymiseen Nataschan katoamisen jälkeen, siis enemmän mitä keskittyi. Tässä taisi olla vain kaksi hyvin pikaista kohtausta äidin elämästä, ensin kaksi päivää kataoamisen jälkeen kun hän ryyppäsi suruunsa ja toinen monen vuoden jälkeen jouluna kun hän itki sitä että vei tytön aina autolla kouluun paitsi ei sinä kohtalokkaana aamuna. Nataschan pään sisällä kyllä näytettiin muutamia flashbackejä hänen elämäänsä perheensä kanssa, onnellisiin muistoihin, eli perheliittoista ttunne-elementtiä ei sentään täysin sivutettu, mutta mielestäni siis ei lähestytty tarpeeksi kataomisvuosien kautta.
Ymmärrän kyllä että tämä pohjaa Nataschan kirjoittamaan kirjaan, ja joka tapauksessa tämä on ja pitääkin olla hänen tarinansa - tallennusmuoto hänen vahvuudestaan ja uskomattomasta selviytymistarinastaan. Mutta silti. En mennyt katsomaan tätä viihde mielessäni vaan nähdäkseni kuinka kunnioittava tai epäkunnioittava tämä on oikealle tapaukselle, mutta silti mielestäni elokuvaversio olisi voinut käyttää tilaisuuden huomioida koko perhe. Kidnappauksissa kun itse kaapattu ihminen ei ole ainoa uhri.
Minusta malliesimerkki vastaavasta ja tuossa suhteessa hyvin tehdystä elokuvasta on elokuva Tiedän, että nimeni on Steven, joka pohjautuu amerikkalaisen Steven Staynerin 1970-luvun alussa tapahtuneeseen kidnappaustapaukseen. 7-vuotias Steven kaapattiin matkalla koulusta kotiin ja seitsemän vuotta myöhemmin kun hänen kaappaajansa sieppasi toisen pikkupojan, 5-vuotiaan Timmy Whiten, Steven karkasi Timmyn kanssa tarkoituksenaan pelastaa Timmy samalta kohtalolta jonka itse oli kokenut. Poliisiasemalla Steven pelasti kuitenkin myös itsensä, elokuvan nimen tullen hänen sanoistaan "Tiedän, että ensimmäinen nimeni on Steven. Luulen että sukunimeni on Stayner."
Tuo elokuva keskittyy paljon Stevenin vuosiin kaapattuna, mutta myös hyvin paljon perheensä yrityksiin löytää hänet ja muutaman kerran pitkähköjä kohtauksia perheen elämästä ja murheesta ilman poikaansa, ja toinen puoli kertoo Stevenin parista ensimmäisestä vuodesta Timmyn ja itsensä pelastamisen jälkeen.
On toki huomioitava että Steveniä koskeva elokuva tosiaan on 2-osainen tv-elokuva jonka kokonaispituus on 180 minuuttia, siinä missä 3,096 päivää on teatterielokuva kokonaispituudeltaan 111 minuuttia. Mutta silti, mahdottomuus perheeseen keskittyminen hieman enemmän ei varmasti olisi ollut.
- Yhdessä kohtaa 10-vuotias Natascha ei ole syönyt mitään neljään päivään ja anelee ruokaa vankityrmässään olevan video/puhelinyhteyden kautta ja kohtaus on kuvattu niin että kamera on olevinaan se mihin hän puhuu, eli tyttö on siinä pari minuuttia lähikuvassa kiljumassa kameralle eli elokuvan katsojalle. Tällä tavoiteltiin kai jonkinlaista näkökulmapsykologista syvävaikutusta katsojaan, mutta minusta se tuntui vain oudolta. Se kun laittoi katsojan kaappaajan näkökulmaan mikä ei mielestäni toimi jos tarkoitus olisi olla tunteellisesti tuon pikkutytön puolella.
Sivuasiana tahdon sanoa, että mua hirvittää miten näyttelijät vaarantaa
teveytensä ja henkensä yhden roolihahmon/uramahdollisuuden takia, vaikka
kuinka tekisivätkin sen valvotusti ja terveysammattilaisten kanssa. Meinaan
kun se ei taatusti ole mitenkään tarpeellista, toisin kuin
stunt-näyttelijöiden itsensä vaarantamiset on enemmän tai vähemmän
tarpeellisia elokuvataiteen maailmassa (ja stunt-näyttelijät todennäköisesti
tekee sitä siksi että tykkäävät sellaisesta vaarallisesta actionista.) Kukaan tuskin tykkää
nälkiintymisestä ja kyllä maskeerauksella ja muulla teknologialla
varmasti nykyään saadaan ihminen näyttämään ihan tarpeeksi
nälkiintyneeltä...Mutta monien muiden nykynäyttelijöiden tapaan
teini-ikäisen Nataschan näyttelijä laihdutti itseään nopeasti ja
rankasti rooliaan varten - kirjaimellisesti hän näyttää melkein
luurangolta tässä elokuvassa ja siis oli ihan oikeastikin koska kävi
läpi rajun laihdutuskuurin tätä varten. Huaaah. o.O
Että sellaista. En nyt muuta kritisoitavaa ilman pidempää pohtimista keksi.
Näyttelijät olivat tosiaan hyviä, vankeusvuodet hyvin kuvattu ja tunnelma kohdallaan - eivät olleet liian ahdistavan intensiivisesti kuvattuja mutta kuitenkin tunteisiin vaikuttavasti ja vakavamielisiä ajatuksia herättävästi, ja käsittääkseni todenmukaisesti. En ole Nataschan kirjaa lukenut, mutta käsittääkseni siis varsin todenmukainen sovitus eikä ihan kauheasti jätetty pois hänen osaltaan.
Mielestäni tämä on kolmen tai neljän tähden arvoinen elokuvataiteellisesti ja ehkä neljän tähden arvoinen nähden totuudenmukaisuuteen suhteessa oikeaan tapaukseen. Tätä on helppo suositella, jos tämä tarina laadukkaana elokuvadokumentointina kiinnostaa.
Vuonna 1993 julkaistu, Steven Spielbergin ohjaama, upea dinosaurusseikkailu jonka kohtausten toteutus ja tehosteet ovat kestäneet elokuvamaailman kehitystä loistavasti. Perustuu Michael Chrichtonin samannimiseen kirjaan.
Ökyrikas, kansainvälisen geeniteknologiayhtiön toimitusjohtaja John Hammond tiimeineen on löytänyt keinon tuoda sukupuuttoon kuolleet dinosaurukset takaisin maailmaan ja Hammond on luonut trooppiselle saarelle jurakautisen luonnonpuiston jossa ihmiset saisivat katsella oikeita dinosauruksia. Tarinan aikaan se on vasta testivaiheessa ja tietysti kaikki mikä voi mennä pieleen, myös menee pieleen, kun suurista unelmistaan sokaistunut mies yrittää hallita tuntemattomia, arvaamattomia petoeläimiä eikä ole edes panostanut puistonsa turvallisuussysteemeihin kunnolla.
20 vuotta sitten olin hieman liian nuori päästäkseni leffateatteriin tätä katsomaan, joten käytin tilaisuuden nyt. Siis kuka nyt ei haluaisi nähdä dinosauruksia valkokankaalla?! Ja vaikken mä edelleenkään ole mikään 3D:n fani, niin tämä oli kyllä nautittavaa katseltavaa kyseisen tehosteen kanssa. Ai että, se tyrannosaurus onkin mahtava, varsinkin ensikohtauksessaan, ja 3D:nä vielä vähän mahtavampi! :D
Mä olisin saattanut maksaa täydenkin lipun hinnan, tosin vain siksi etten ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä leffateatterissa, rakastan dinosauruksia, tämä on mahtava elokuva, ja muuta vaihtoehtoa ei ole. Eli pelkän tehosteen takia ei ehkä silti ihan viittätoista euroa kannata maksaa. (Tänään oli superpäivä ja 3D-lippukin maksoi alle kahdeksan euroa.)
Tarinan toteutuksessa on kamalasti epäuskottavia kohtia, mutta ei liikaa, ja nekään ei häiritse koska ne dinosaurukset ovat mahtavia ja ihmishahmoistakin osa pidettäviä. Minä pidän erityisesti John Hammondista ja näytttelijäkin on valittu mainiosti. Se on vaan jotenkin niin...no, sen unelman motiivi on koskettava ja aidon tuntuinen,ja yhdistettynä kaikkeen typerään mitä se sen tavoittelun merkeissä meni tekemään...Hahmo on mielestäni todella mielenkiintoinen.
Mutta, kuten pitääkin, dinosaurukset on koko elokuvan ehdottomasti paras elementti - ne on upeasti toteutettu. Eivätkä edes kaikki cgi:tä, siis ainakin t-rex oli aidon kokoinen robotti ja ehkä juuri siksi niin uskottava ja mahtava. Voin vaan kuvitella miten mahtavaa (ja vaarallista) oli kuvata kohtauksia sen kanssa. :D
Mä olen juuri nyt liian väsynyt kirjoittamaan tästä sen suuremmin tai syvemmin, halusin vain heittää ilmoille ensitunnelmat pitkästä aikaa katsomisen jälkeen, mutta suosittelen lämpimästi kenelle tahansa dinosaurusten ystävälle! Tämä elokuva kestää loputtomat katselut. =)
VIRALLINEN TRAILERI (1993)
THE NOSTALGIA CRITICIN ARVOSTELU (Iso spoileri-varoitus!)
"Let your heart guide you. When it whispers, so listen closely."
Aloitinpa uuden vuoden esihistoriallisissa maisemissa. Maa Aikojen Alussa oli ensimmäinen elokuva jonka näin elokuvateatterissa, ja on yksi niitä harvoja joiden ensimmäisestä katselukerrasta muistan selkeästi pätkiä. Jopa vaikka olin silloin reilusti alle kouluikäinen.
Tätä elokuvaa ei missään nimessä pidä ennalta tuomita sen jatko-osien
perusteella, ne ovat melkein eri planeetoilta. Jatko-osat menevät enemmän
lapsille suunnatuiksi musikaaleiksi. Tässä ei ole ainuttakaan laulua
keskellä elokuvaa ja kokonaisuus on myös aikuisiin vetoava.
Musiikkia tässä elokuvassa toki silti riittää, se vaan on instrumentalia tunnelmoivaa. Ainoa sanoituksellinen on lopputeksteissä, ("If We Hold On Together"), joka on muuten yksi kauneimpia ja inspiroivimpia kappaleita mitä on ikinä kirjoitettu ja sävelletty. Etenkin tämän nimenomaisen elokuvan draamojen päätteeksi!
Tarina on yksinkertainen, mutta vahva; kovien aikojen ajamana kasveja
syövät dinosauruslaumat vaeltavat kohti viimeistä vihreää laaksoa jossa
he voisivat elää rauhassa lihansyöjiltä, ja jonka olemassaoloon he
voivat vain uskoa. Laumat ovat hyvin eristäytyneitä vain omanlaistensa
joukkoon ja avuksi vaikka matka on pitkä ja monenlaisia vaaroja täynnä.
Kun valtava järistys halkaisee maan ja hajoittaa laumat, lapsia joutuu
erilleen vanhemmistaan. Orvoksi jäänyt brontosaurus Pikkutassu, kohtaa
ennen pitkää neljä eri lajien pientä lasta ja yhdessä he suuntaavat
kohti unelmoitua laaksoa johon heidän perheensä olivat matkalla, ja
oppivat että vain yhteistyöllä he voivat selviyryä.
Erityisesti yksi kohta jäi kirkkaasti mieleeni, ja on tähänkin päivään asti ensimmäinen asia joka mulle tulee mieleen kun tuo elokuvan nimi mainitaan;
kohta jossa yksin jäänyt Pikkutassu auringonlaskun aikaan nyyhkii epätoivoisena kuollutta äitiään, piehtaroiden tämän jalanjäljessä, kunnes äidiltään saamaansa puuntähteä (vaahteranlehti) katsoessaan muistaa tämän kannustavia ja rakastavia sanoja. Muutaman hetken päästä se näkee oman varjonsa giganttisena kallion seinää vasten, luulee sitä äidikseen, juoksee nauraen ja innoisaan varjonsa perässä äidilleen huutaen ja alkaa nuolla kallion seinää...minkä myötä lopulta ymmärsi ettei äiti tosiaan enää tule takaisin. ...!!!!!!!!
Enkä voi kehua tarpeeksi tämän tunnelmaa. Kertakaikkisen upea elämys draamaa, toimintaa ja muutama söpöilykohtakin. Viimeksi mainituista joka kerta oikein odotan sitä tolkuttoman suloista vauva-lentäjäliskoa ja kohtaa jossa se hyväsydämisenä ja innoissaan tarjoaa omaa marjaansa masentuneelle Pikkutassulle saamatta tästä mitään reaktiota. Ja sitä kun Pikkutassu yrittää nukkua mutta valvoo yksinäisen ja murheellisen näköisenä ja muut unissakävelee sen luokse nukkumaan sen kylkeen kiinni, lopulta jopa Cera, ja Pikkutassu ottaa sen kainaloonsa ja kaikki nukkuvat yhdessä kasassa tuoden toisilleen turvaa ja lohtua. Hetkeä vahvistaa vielä se että sitten näemme niiden tietämättään nukkuvan terävähampaan [tyrannosaus rexin] jalanjäljessä.
Pienenä välillä mukaan tunkeva kertojan ääni ei haitannut yhtään, mutta näin
aikuisena se on alkanut hieman ärsyttää ja olen sitä mieltä että elokuva
olisi paljon vahvempi ilman sitä. Eikä tosiaankaan tarvitsisi sitä
sillä ei lapsetkaan tyhmiä ole, ei niille tarvitse selittää sanoin kun video ja musiikki kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Ja se siinä onkin,
tämä elokuva on äärimmäisen upeasti ja tunteikkaasti animoitu, kirjoitettu ja
sävelletty. Turhat pulinat siihen päälle heikentää sitä hieman. Mutta
vain vähän. Eli en laskisi kertojan höpinöitä kovin merkittäväksi
miinukseksi, vain hieman ärsyttäväksi. Toisaalta, ehkä ne lisättiin
siihen tuomaan iltasatumaista tuntua lapsille. Sen takia varmaan se ei
muakaan silloin haitannut.
Mä ihmettelen miksi Bambin äidin kuolema on kuuluisampi kuin Pikkutassun äidin. Tai no, ehkä siksi että Bambin äidin tappoi ihminen. Mutta silti...Se on mun listalla vasta kolmantena mitä tulee kuulisiin vanhempien kuolemiin animaatioissa. Se kun tapahtui ruudun ulkopuolella, aika nopeasti ja pyyhkäistään heti sivuun trallallaa-musiikin, kukkasten ja lintujen kera. Simban isän kuolema on sata kertaa karmeampi, koska Simba näkee isänsä putoavan ja yrittää herättää sen ruumista ihan kuin se vaan nukkuisi, ja lopulta menee itkien sen kainaloon makaamaan. Ja luuli olevansa syyllinen.
Mutta Pikkutassun äidin tapaus menee vieläkin pidemälle. Pikkutassu löytää äitinsä tämän viimeisillä hetkllä, juttelee sen kanssa ja kirjaimellisesti joutuu katsomaan sen kuolevan. Lisätään tähän vielä se että Pikkutassukin syytti itseään tästä ja noina viimeisinä hetkinä vieläpä satoi ja ukkosti ja oli pimeää. Ja tosiaan, jälkeenpäin edes Simban ei näytetty masentelevan ja itkevän isäänsä niin paljon kuin Pikkutassun äitiään! Ei voisi paljon synkemmäksi mennä.
Hyvä kun pääsen kyynelehtimästä tuota kohtaa, niin ne heittää ruudulle tuon alussa tiivistämäni itselleni parhaiten mieleen jääneen kohdan. Tässä elokuvassa on monia muitakin hirmuisen surullisia ja jopa masentavia kohtia...Ja myös ehdottoman jännittäviä sen tyrannosauruksen loistavan toteutuksen ansiosta. Se karmii mua vähän jopa näin aikuisena. Saati sitten kun olin leikki-ikäinen pikkupoika. o.O
Maa Aikojen Alussa on kertakaikkiaan upea elokuva aikuisille ja lapsille, mutta suositusikäraja on 7 oikeasti hyvästä syystä. Ja jos lapsi on herkkä, kannattaa aikuisen olla seurana.
Virallinen traileri on huono, joten tässä on jonkun tekemä FANITRAILERI:
Jatko-osista suosittelen Maa Aikojen Alussa 2: Seikkailu Suressa Laaksossa. Mutta vain tämän pikku mussukan takia:
♥ JOMPPE / CHOMPER ♥
"This film was direted by Don Bluth, the same guy who directed The
Land Before Time. His philosophy was that children can handle just about
anything as long as you attach a happy ending. Fuck you, Mr. Bluth - I may be able to take it but my therapy bills won't!" - The Nostalgia Critic, Top 11 Saddest Moments
Nostalgia Critic viittasi tuossa lainauksessani elokuvaan Fievel matkalla Amerikkaan,
jonka myös näin ekan kerran pienenä. En muistaakseni ole sen koommin
nähnyt, mutta tilasin sen dvd:n viime viikolla. Tuossa Criticin
Top11-listalla näin siitä kyllä jo varmaan kaikki merkittävimmät kohdat
niin että kokemus ei tule olemaan täydellinen, kun nyt lähiaikoina
katson sen uudestaan. Eli seuraava merkintä koskee luultavasti
Fievel-hiiren seikkailua.
