"We're not supposed to be friends, you and me. We're meant to be enemies. Did you know that?"
Etsitkö elokuvaa jota todella herättää ajatuksia ja jota et ihan heti unohda? Tässä on yksi jota tuskin ikinä unohdat. Tämä ansaitsee kyllä kaiken saamansa arvostuksen. Ehdottomasti yksi parhaimmista, ellei jopa paras, Toiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva. Ja lapsuus- tai ystävyysteemaisista myös. Ei tarvitse edes pitää sotaelokuvista, koska varsinaista sotimista tässä ei ole vaan keskittyy puhtaasti ihmissuhteisiin ja sitä kautta ihmisyyteen ja sen tuskaan Hitlerin ja natsien vallan alla. Mikä tekee tästä joukosta erityisesti erottavan on että tämä kuvataan pienen lapsen näkökulmasta. Perustuu samannimiseen kirjaan ja kuulema seuraa sitä tosi uskollisesti. Aion ehdottomasti lukea kyseisen alkuperäisteoksen.
8-vuotias Bruno jonka isä on sotilas ja saanut ylennyksen SS-yksikön upseeriksi, muuttaa tämän, äitinsä ja isosikonsa kanssa pois Berliinistä. Heidän uusi kotinsa sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Auschwitzin keskitysleiristä jota Brunon isä nyt johtaa, ja jonka laidalle yksinäinen Bruno yhtenä päivänä mailla telmiessään päätyy. Poika on tähän asti lukenut vain seikkailukirjoja, fantasiaa, ja vanhempiensa suojelemana on vielä täysin tietämätön todellisen maailman menosta, varsinkin tai isänsä työnkuvasta. Hän on vain tyypillinen lapsi jota ei kiinnosta politiikka tai aikuisten asiat. Tarina asetelma on todella vahva ja suorastaan nerokas idea - kuvata holokaustia yhä täysin viattoman pikkupojan näkökulmasta, kuinka tämän viattomuus alkaa pikkuhiljaa murentua aikuisten kieroutuneiden opetusten alla mutta tämä sitkeästi pitää kiinni omasta puhtaasta moraalimaailmastaan, juuri samaan aikaan ystävystyessään pienen juutalaispojan, Shmuelin, kanssa joka on vankina tuolla keskitysleirillä.
Kuinka lapsi yrittää yksin selvittää itselleen kumpi on totta - aikuisten kertomat, aikuisten jotka tietätävät maailmasta paljon enemmän ja haluavat hänen parastaan...vai se mitä hän itse näkee ja kokee edessään, mukavalta ja täysin ihmiseltä vaikuttavassa ystävässään? Tässä juutalaisessa ainakaan ei vaikuta olevan tippakaan pahuutta, mutta voisivatko vanhat ja kokeneet aikuiset muka olla väärässä? Ne sanoo että kilttiä juutalaista ei ole olemassakaan. Kuinka aikuisia vastaan uskaltaisi muka nousta? Mitä tehdä kun ei olekaan enää niin varma voiko olla ylpeä omasta isästään? Kun ei tiedä onko tämä hyvä vai paha ihminen? Bruno ei ymmärrä lainkaan mitä työleirillä oikeasti tapahtuu, se vain tuntuu pelottavalta mutta toisaalta se video jonka hän näki sai sen vaikuttamaan niin mukavalta...
Tämä pikkupojan henkinen taistelu korostuu vielä lisää siinä miten tämän vain muutamaa vuotta vanhempi, 12-vuotias isosiskonsa nielee aikuisten mielipiteet totuutena ja teot hyveinä kuin ei mitään, ei kyseenalaista niitä lainkaan.
Pojat pitävät ystävyytensä salassa, ja se todella on ystävyyttä sillä se kestää melkoisen rankan petoksen Brunon puolelta, Shmuelin ymmärtäessä että Brunokin on vasta lapsi, yhtä peloissaan ja hämmentynyt kuin hänkin. Brunon vanhemmat päättävät että heidän lastensa ei pitäisi kasvaa tällaisessa ympäristössä ja lapset äitinsä kanssa ovat muuttamassa pois varsin pian.
Mutta ennen eroa ystävästään - jota Bruno ei usko ikuiseksi vaan vain siihen asti kun "kaikki taas tulevat toimeen keskenään", osittain yhä syvästi pahoillaan aiemmasta käytöksestään, hän haluaa tehdä vielä yhden valtavan palveluksen Shmuelille joka ei löydä isäänsä joka vietiin jonnekin pois...
"Mitä tapahtuu?!" "En tiedä. Me marssimme joskus."
Näyttelijät ovat loistavia, samoin käsikirjoitus, ohjaus ja kaikki. Koko ajan toivoin että edes jokin päättyisi hyvin...Koska hahmot oli kirjoitettu niin inhimillisiksi - jopa tuo natsi-upseeri-isä. Mutta toisaalta tiesin, että niin ei kävisi. Mikä muka tuossa historian vaiheessa koskaan päättyi oikeasti hyvin? Saatoin vain toivoa ettei kaikki päättyisi liian masentavasti. Loppu oli voimakkaampi mitä halusin kuvitellakaan. Niin hirvittävä kuin se olikin, se oli täydellinen loppu tälle tarinalle. Se on masentava, mutta sen verran shokeeravalla tavalla ettei se haittaa kokonaiselämystä yhtään.
Ehdottomasti MUST-SEE jokaiselle jota vähänkään kiinnostaa historia ja ihmiselon, etenkin lapsuuden syvyydet ja vaiheet. Todella kaunis ja voimakas elokuva ja kuvaus yksistä maailmanhistorian mustimmista päivistä.
"Tosiystävä tavoittelee kättäsi ja koskettaa sydäntäsi." ~Heather Pryor
"Those first months...I sat up every night waiting for you to come and get me. I thought...If they love me, they'll come and get me. Why didn't you come and get me?"
Kertoo tarinan Staynerin perheestä ja erityisesti näiden nuorimman pojan Stevenin elämästä tämän ikävuosina 7-16. Pedofiili kidnappasi kotioloissaan onnettoman 7-vuotiaan Stevenin ja syötti tälle kasan valheita, saaden tämän uskomaan ettei tämän oikeilla vanhemmilla ole enää varaa elättää niin montaa lasta ja että hän on nyt Stevenin laillinen huoltaja, ja lopulta väittää tämän isän jopa kuolleen ja perheen hajonneen joka puolelle maata jotta poika lakkaisi kyselemästä. Seitsemän vuotta myöhemmin, 14-vuotias Steven pelastaa "isänsä" uusimman uhrin, 5-vuotiaan Timmyn, samana päivänä kuin tämä siepattiin. Vie pojan poliisiasemalle, aikoen itse karata kotoa, mutta asemalla joutuu epäillyksi Timmyn sieppauksesta...kunnes paljastaa oikean etunimensä ja oikeaksi uskomansa sukunimensä.
Elokuvan nimi on johdettu siitä mitä Steven oikeassakin elämässä sanoi tuolla poliisiasemalla sinä iltana:
"I know my first name is Steven. I think my last name is Stayner."
Tämä on alunperin kaksiosainen tv-elokuva, ensimmäinen osa alkaa ajasta hieman ennen sieppausta ja päättyy iltaan kun Steven yrittää pelastaa Timmyn. Toinen osa jatkaa siitä mihin ensimmäinen jäi, ja päättyy vuoteen kun Steven on 16 ja ollut oikean perheensä luona pari vuotta, ja itse pian tuleva isä.
Steven itse ei pitänyt siitä miten tämä elokuva esitti hänen perssonansa lapsena, joten oletettavasti se ei osunut ihan kohdalleen. Mutta yleisesti ottaen, mun mielestä, tämä on todella kunnioittava ja sydämellinen toteutus kyseisestä tarinasta. Tunnelma on kohdallaan, näyttelijät todella hyviä, tahti on kohdallaan ja oikeisiin asioihin keskitytään kuhunkin sopivassa määrin. Arvostan erityisesti sitä, että tässä pidetään hyvä tasapaino Stevenin ja tämän oikean perheen elämien kuvailussa, kumpaakaan ei unohdeta toisen varjoon.
Toteutustyyli on suhteellisen pinnallinen, mutta kuitenkin tarpeeksi tunteellinen ja samaistuttava. En usko että tätä tarinaa olisi kannattanutkaan kertoa yhtään dramaattisemmalla lähestymisellä, muuten olisi mennyt liian tuskalliseksi katsojille.
Suosittelen lämpimästi hyvintehdyistä tositarinoihin pohjaavista elokuvista kiinnostuneille.
Näin tämän ensimmäisen kerran kahdessa osassa televisiosta 1990-luvulla, Kun elämä satuttaa-sarjassa. Mutta tämä on julkaistu yksiosaisena elokuvana VHS:lle ja DVD:lle.
Vaikka tapaus on yksi maailmanhistorian kuuluisimmista, alustan tämän merkinnän kuitenkin tällä: Maaliskuussa 1998 itävaltalainen 10-vuotias tyttö, Natascha Kampusch, siepattiin aamulla koulumatkallaan. 8,5 vuotta myöhemmin, elokuun 23. 2006 hänen onnistui paeta kaappajaltaan. Vuonna 2010 hän julkaisi muistelokirjan 3096 päivää, jossa kertoo vuosistaan vankeudessa.
Tuohon kirjaan pohjautjuen tehtiin elokuva ja se julkaistiin helmikuussa 2013 Saksassa, ja elokuun alussa täällä Suomessa. (Tapaukseen pohjaten on vanhempikin elokuvaversio nimeltä Tyttö kellarissa, mutta siihen ei kannata aikaa ja rahaa tuhlata. Se on nimittäin tosi outo eikä sillä ole juuri mitään merkittävää yhteistä Nataschan tapauksen kanssa. Suorastaan ärsyttävää että sitä markkinoidaan Nataschan tapauksen siivellä.)
Mutta tämä 3,096 päivää on aivan toista luokkaa, osittain varmasti siksi että pohjaa uhrin omiin muistelmiin.
En ymmärrä miksi tämä elokuva on saanut niin surkeita tähtiarvosteluja. (Esim. 1-1,5 tähreä kriitikoilta ja Plevnan sivuilla ja IMDB:ssäkin ei ole edes kuuden tähden arvoinen käyttäjäarvostelujen keskiarvoltaan.) Eihän tämä missään nimessä täydellinen elokuvana ole, mutta mielestäni ohjaaja teki hyvää työtä ja samoin näyttelijät - ja ennen kaikkea tämä on ihailtavan todenmukainen oikeaan tapaukseen nähden; ei kaunistele esiin nostettuja asioita eikä myöskään ole lisätty ylimääräistä valheellista draamaa paljonkaan jos yhtään. Toisin kuin monet perustuu-tositapahtumiin -elokuvat tuppaavat tekemään.
Ainoat viat jotka tulee näin äkkiseltään mieleen ovat:
- Brittiäiset ja irlantilaiset näyttelijät puhumassa engalntia ja tietenkin niillä ihanilla mutta korvaan pistävillä aksenteillaan, vaikka hahmot ovat itävaltalaisia ja elokuva kuvattiinkin Saksassa. Jos englannin haluttiin olevan puhuttu kieli, olisivat voineet valita saksalaisia näyttelijöitä jotka osaavat sujuvasti englantia jotta edes aksentti olisi ollut oikea.
Usein tällainen räikeä kansallisuus/kielivalinta-ristiriita on liian häiritsevää minulle ja latistaa merkittävästi elokuvaa, mutta yllättävästi tässä elokuvassa se ei häirinnyt lopulta yhtään - elokuva tempaisi mukaansa täysin. Mutta silti mielestäni näin räikeä kansallisuus/kieli-ristiriita on mainitsemisen arvoinen "vika" koska sen olisi voinut helposti välttääkin. Eri asia jos tämä olisi kuvattu Britanniassa, mutta kun oltiin Saksassa niin olisi varmaan saksalaisia näyttelijöitäkin ollut tarjolla...Varmaan myös sellaisia jotka osaavat englantia tarpeeksi hyvin.
- Olisi voinut keskittyä enemmän perheen selviytymiseen Nataschan katoamisen jälkeen, siis enemmän mitä keskittyi. Tässä taisi olla vain kaksi hyvin pikaista kohtausta äidin elämästä, ensin kaksi päivää kataoamisen jälkeen kun hän ryyppäsi suruunsa ja toinen monen vuoden jälkeen jouluna kun hän itki sitä että vei tytön aina autolla kouluun paitsi ei sinä kohtalokkaana aamuna. Nataschan pään sisällä kyllä näytettiin muutamia flashbackejä hänen elämäänsä perheensä kanssa, onnellisiin muistoihin, eli perheliittoista ttunne-elementtiä ei sentään täysin sivutettu, mutta mielestäni siis ei lähestytty tarpeeksi kataomisvuosien kautta.
Ymmärrän kyllä että tämä pohjaa Nataschan kirjoittamaan kirjaan, ja joka tapauksessa tämä on ja pitääkin olla hänen tarinansa - tallennusmuoto hänen vahvuudestaan ja uskomattomasta selviytymistarinastaan. Mutta silti. En mennyt katsomaan tätä viihde mielessäni vaan nähdäkseni kuinka kunnioittava tai epäkunnioittava tämä on oikealle tapaukselle, mutta silti mielestäni elokuvaversio olisi voinut käyttää tilaisuuden huomioida koko perhe. Kidnappauksissa kun itse kaapattu ihminen ei ole ainoa uhri.
Minusta malliesimerkki vastaavasta ja tuossa suhteessa hyvin tehdystä elokuvasta on elokuva Tiedän, että nimeni on Steven, joka pohjautuu amerikkalaisen Steven Staynerin 1970-luvun alussa tapahtuneeseen kidnappaustapaukseen. 7-vuotias Steven kaapattiin matkalla koulusta kotiin ja seitsemän vuotta myöhemmin kun hänen kaappaajansa sieppasi toisen pikkupojan, 5-vuotiaan Timmy Whiten, Steven karkasi Timmyn kanssa tarkoituksenaan pelastaa Timmy samalta kohtalolta jonka itse oli kokenut. Poliisiasemalla Steven pelasti kuitenkin myös itsensä, elokuvan nimen tullen hänen sanoistaan "Tiedän, että ensimmäinen nimeni on Steven. Luulen että sukunimeni on Stayner."
Tuo elokuva keskittyy paljon Stevenin vuosiin kaapattuna, mutta myös hyvin paljon perheensä yrityksiin löytää hänet ja muutaman kerran pitkähköjä kohtauksia perheen elämästä ja murheesta ilman poikaansa, ja toinen puoli kertoo Stevenin parista ensimmäisestä vuodesta Timmyn ja itsensä pelastamisen jälkeen.
On toki huomioitava että Steveniä koskeva elokuva tosiaan on 2-osainen tv-elokuva jonka kokonaispituus on 180 minuuttia, siinä missä 3,096 päivää on teatterielokuva kokonaispituudeltaan 111 minuuttia. Mutta silti, mahdottomuus perheeseen keskittyminen hieman enemmän ei varmasti olisi ollut.
- Yhdessä kohtaa 10-vuotias Natascha ei ole syönyt mitään neljään päivään ja anelee ruokaa vankityrmässään olevan video/puhelinyhteyden kautta ja kohtaus on kuvattu niin että kamera on olevinaan se mihin hän puhuu, eli tyttö on siinä pari minuuttia lähikuvassa kiljumassa kameralle eli elokuvan katsojalle. Tällä tavoiteltiin kai jonkinlaista näkökulmapsykologista syvävaikutusta katsojaan, mutta minusta se tuntui vain oudolta. Se kun laittoi katsojan kaappaajan näkökulmaan mikä ei mielestäni toimi jos tarkoitus olisi olla tunteellisesti tuon pikkutytön puolella.
Sivuasiana tahdon sanoa, että mua hirvittää miten näyttelijät vaarantaa
teveytensä ja henkensä yhden roolihahmon/uramahdollisuuden takia, vaikka
kuinka tekisivätkin sen valvotusti ja terveysammattilaisten kanssa. Meinaan
kun se ei taatusti ole mitenkään tarpeellista, toisin kuin
stunt-näyttelijöiden itsensä vaarantamiset on enemmän tai vähemmän
tarpeellisia elokuvataiteen maailmassa (ja stunt-näyttelijät todennäköisesti
tekee sitä siksi että tykkäävät sellaisesta vaarallisesta actionista.) Kukaan tuskin tykkää
nälkiintymisestä ja kyllä maskeerauksella ja muulla teknologialla
varmasti nykyään saadaan ihminen näyttämään ihan tarpeeksi
nälkiintyneeltä...Mutta monien muiden nykynäyttelijöiden tapaan
teini-ikäisen Nataschan näyttelijä laihdutti itseään nopeasti ja
rankasti rooliaan varten - kirjaimellisesti hän näyttää melkein
luurangolta tässä elokuvassa ja siis oli ihan oikeastikin koska kävi
läpi rajun laihdutuskuurin tätä varten. Huaaah. o.O
Että sellaista. En nyt muuta kritisoitavaa ilman pidempää pohtimista keksi.
Näyttelijät olivat tosiaan hyviä, vankeusvuodet hyvin kuvattu ja tunnelma kohdallaan - eivät olleet liian ahdistavan intensiivisesti kuvattuja mutta kuitenkin tunteisiin vaikuttavasti ja vakavamielisiä ajatuksia herättävästi, ja käsittääkseni todenmukaisesti. En ole Nataschan kirjaa lukenut, mutta käsittääkseni siis varsin todenmukainen sovitus eikä ihan kauheasti jätetty pois hänen osaltaan.
Mielestäni tämä on kolmen tai neljän tähden arvoinen elokuvataiteellisesti ja ehkä neljän tähden arvoinen nähden totuudenmukaisuuteen suhteessa oikeaan tapaukseen. Tätä on helppo suositella, jos tämä tarina laadukkaana elokuvadokumentointina kiinnostaa.
