Maa Aikojen Alussa (1988)

"Let your heart guide you. When it whispers, so listen closely."

Aloitinpa uuden vuoden esihistoriallisissa maisemissa.
Maa Aikojen Alussa oli ensimmäinen elokuva jonka näin elokuvateatterissa, ja on yksi niitä harvoja joiden ensimmäisestä katselukerrasta muistan selkeästi pätkiä. Jopa vaikka olin silloin reilusti alle kouluikäinen.

 Tätä elokuvaa ei missään nimessä pidä ennalta tuomita sen jatko-osien perusteella, ne ovat melkein eri planeetoilta. Jatko-osat menevät enemmän lapsille suunnatuiksi musikaaleiksi. Tässä ei ole ainuttakaan laulua keskellä elokuvaa ja kokonaisuus on myös aikuisiin vetoava.
Musiikkia tässä elokuvassa toki silti riittää, se vaan on instrumentalia tunnelmoivaa. Ainoa sanoituksellinen on lopputeksteissä, ("If We Hold On Together"), joka on muuten yksi kauneimpia ja inspiroivimpia kappaleita mitä on ikinä kirjoitettu ja sävelletty. Etenkin tämän nimenomaisen elokuvan draamojen päätteeksi!

Tarina on yksinkertainen, mutta vahva; kovien aikojen ajamana kasveja syövät dinosauruslaumat vaeltavat kohti viimeistä vihreää laaksoa jossa he voisivat elää rauhassa lihansyöjiltä, ja jonka olemassaoloon he voivat vain uskoa. Laumat ovat hyvin eristäytyneitä vain omanlaistensa joukkoon ja avuksi vaikka matka on pitkä ja monenlaisia vaaroja täynnä. Kun valtava järistys halkaisee maan ja hajoittaa laumat, lapsia joutuu erilleen vanhemmistaan. Orvoksi jäänyt brontosaurus Pikkutassu, kohtaa ennen pitkää neljä eri lajien pientä lasta ja yhdessä he suuntaavat kohti unelmoitua laaksoa johon heidän perheensä olivat matkalla, ja oppivat että vain yhteistyöllä he voivat selviyryä.

Erityisesti yksi kohta jäi kirkkaasti mieleeni, ja on tähänkin päivään asti ensimmäinen asia joka mulle tulee mieleen kun tuo elokuvan nimi mainitaan;
kohta jossa yksin jäänyt Pikkutassu auringonlaskun aikaan nyyhkii epätoivoisena kuollutta äitiään, piehtaroiden tämän jalanjäljessä, kunnes äidiltään saamaansa puuntähteä (vaahteranlehti) katsoessaan muistaa tämän kannustavia ja rakastavia sanoja. Muutaman hetken päästä se näkee oman varjonsa giganttisena kallion seinää vasten, luulee sitä äidikseen, juoksee nauraen ja innoisaan varjonsa perässä äidilleen huutaen ja alkaa nuolla kallion seinää...minkä myötä lopulta ymmärsi ettei äiti tosiaan enää tule takaisin. ...!!!!!!!!

Enkä voi kehua tarpeeksi tämän tunnelmaa. Kertakaikkisen upea elämys draamaa, toimintaa ja muutama söpöilykohtakin. Viimeksi mainituista joka kerta oikein odotan sitä tolkuttoman suloista vauva-lentäjäliskoa ja kohtaa jossa se hyväsydämisenä ja innoissaan tarjoaa omaa marjaansa masentuneelle Pikkutassulle saamatta tästä mitään reaktiota. Ja sitä kun Pikkutassu yrittää nukkua mutta valvoo yksinäisen ja murheellisen näköisenä ja muut unissakävelee sen luokse nukkumaan sen kylkeen kiinni, lopulta jopa Cera, ja Pikkutassu ottaa sen kainaloonsa ja kaikki nukkuvat yhdessä kasassa tuoden toisilleen turvaa ja lohtua. Hetkeä vahvistaa vielä se että sitten näemme niiden tietämättään nukkuvan terävähampaan [tyrannosaus rexin] jalanjäljessä.

Pienenä välillä mukaan tunkeva kertojan ääni ei haitannut yhtään, mutta näin aikuisena se on alkanut hieman ärsyttää ja olen sitä mieltä että elokuva olisi paljon vahvempi ilman sitä. Eikä tosiaankaan tarvitsisi sitä sillä ei lapsetkaan tyhmiä ole, ei niille tarvitse selittää sanoin kun video ja musiikki kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Ja se siinä onkin, tämä elokuva on äärimmäisen upeasti ja tunteikkaasti animoitu, kirjoitettu ja sävelletty. Turhat pulinat siihen päälle heikentää sitä hieman. Mutta vain vähän. Eli en laskisi kertojan höpinöitä kovin merkittäväksi miinukseksi, vain hieman ärsyttäväksi. Toisaalta, ehkä ne lisättiin siihen tuomaan iltasatumaista tuntua lapsille. Sen takia varmaan se ei muakaan silloin haitannut.

Mä ihmettelen miksi Bambin äidin kuolema on kuuluisampi kuin Pikkutassun äidin. Tai no, ehkä siksi että Bambin äidin tappoi ihminen. Mutta silti...Se on mun listalla vasta kolmantena mitä tulee kuulisiin vanhempien kuolemiin animaatioissa. Se kun tapahtui ruudun ulkopuolella, aika nopeasti ja pyyhkäistään heti sivuun trallallaa-musiikin, kukkasten ja lintujen kera. Simban isän kuolema on sata kertaa karmeampi, koska Simba näkee isänsä putoavan ja yrittää herättää sen ruumista ihan kuin se vaan nukkuisi, ja lopulta menee itkien sen kainaloon makaamaan. Ja luuli olevansa syyllinen.
Mutta Pikkutassun äidin tapaus menee vieläkin pidemälle. Pikkutassu löytää äitinsä tämän viimeisillä hetkllä, juttelee sen kanssa ja kirjaimellisesti joutuu katsomaan sen kuolevan. Lisätään tähän vielä se että Pikkutassukin syytti itseään tästä ja noina viimeisinä hetkinä vieläpä satoi ja ukkosti ja oli pimeää. Ja tosiaan, jälkeenpäin edes Simban ei näytetty masentelevan ja itkevän isäänsä niin paljon kuin Pikkutassun äitiään! Ei voisi paljon synkemmäksi mennä.

Hyvä kun pääsen kyynelehtimästä tuota kohtaa, niin ne heittää ruudulle tuon alussa tiivistämäni itselleni parhaiten mieleen jääneen kohdan. Tässä elokuvassa on monia muitakin hirmuisen surullisia ja jopa masentavia kohtia...Ja myös ehdottoman jännittäviä sen tyrannosauruksen loistavan toteutuksen ansiosta. Se karmii mua vähän jopa näin aikuisena. Saati sitten kun olin leikki-ikäinen pikkupoika. o.O

Maa Aikojen Alussa on kertakaikkiaan upea elokuva aikuisille ja lapsille, mutta suositusikäraja on 7 oikeasti hyvästä syystä. Ja jos lapsi on herkkä, kannattaa aikuisen olla seurana.

Virallinen traileri on huono, joten tässä on jonkun tekemä FANITRAILERI:

 Jatko-osista suosittelen Maa Aikojen Alussa 2: Seikkailu Suressa Laaksossa. Mutta vain tämän pikku mussukan takia:

♥ JOMPPE / CHOMPER ♥

"This film was direted by Don Bluth, the same guy who directed The Land Before Time. His philosophy was that children can handle just about anything as long as you attach a happy ending. Fuck you, Mr. Bluth - I may be able to take it but my therapy bills won't!"
- The Nostalgia Critic, Top 11 Saddest Moments

Nostalgia Critic viittasi tuossa lainauksessani elokuvaan Fievel matkalla Amerikkaan, jonka myös näin ekan kerran pienenä. En muistaakseni ole sen koommin nähnyt, mutta tilasin sen dvd:n viime viikolla. Tuossa Criticin Top11-listalla näin siitä kyllä jo varmaan kaikki merkittävimmät kohdat niin että kokemus ei tule olemaan täydellinen, kun nyt lähiaikoina katson sen uudestaan. Eli seuraava merkintä koskee luultavasti Fievel-hiiren seikkailua.

Hirveä Henri (Horrid Henry)

Live-action elokuvaversio vuodelta 2011 pohjaa animaatio-televisiosarjaan alkaen vuodelta 2006 joka pohjaa kirjasarjaan alkaen vuodesta 1994. Kaikki brittiläistä tuotantoa. Itse löysin tämän kaiken vasta pari päivää sitten kun vahingossa kompastuin yhteen tuon animaatiosarjan jaksoista YouTubessa ja näytti mielenkiintoiselta. Kirjat ja animaatiosarja keskittyy seuraamaan Henry-nimisen (n. 8-vuotiaan) pikkupojan päivittäistä elämää, mistä tekee mielenkiintoista se että tämä on toivoton kauhukakara. Ei, kyseessä ei ole Ville Vallattoman kopio. Hirveä Henri putoaa sopivasti amerikkalaisen ja brittiläisen Ville Vallaton-versiouiden väliin. Se on aidosti lapsi, lapsille tyypillisine virheineen, tunteineen ja ajatuksenjuoksuineen, mutta samalla keskivertopoikaa mahdottomampi, tahallaan. Henri on siis mielestäni Ville Vallattomia enemmän tyypillinen pikkupoika jolla kuitenkin on selvästi asenne- ja käytösongelmia. Aika usein taas sille ollaan älyttömän ärsyttäviä ja tiukkoja joten sillä on joskus hyvä syykin olla hirveä.

Juuri sen takia sitä onkin niin viihdyttävää seurata; toisin kuin Ville Vallattomiin, Henrin hahmoon pystyy samaistumaan pitkälle mutta kuitenkin jää myös tutustumisen mahdollisuus. Ja kun jaksot käsittelivät periaatteessa tavallista elämää, ne tuo myös nostalgisia fiiliksiä. Lisämausteena tietysti se ihana seikka että se sijoittuu Britanniaan! (Vaikka hölmösti jossain jaksossa puhutaankin Suomen jalkapallojoukkueista ja euroista eli että muka asuttais Suomessa, vaikka visuaalisesti kaikki on täyttä Britanniaa ja yhdessä jaksossa keskitytään kuningattareen ja mainitaan London Tower...)

Tämä sarja on selkeästi tarkoituksella kärjistävä, ei välitä logiikasta/realismista kovin pitkälle ja hahmot ovat melko yksiulotteisia. Mutta tämä onkin ensisijaisesti lapsille suunnattu, ja hyvin tehty kokonaisuus nähden siihen mitä se haluaa olla.
Animaatiosarjan suomenkieliset näyttelijät eivät ota itseään liian tosissaan, mutta eivät myöskään vedä täysin vitsiksikään mikä mielestäni sopii sarjan henkeen hyvin. Alkuperäiset brittinäyttelijät ovat aika aidosti eläytyviä, mikä sekin pukee sarjaa hyvin. Suomidubbaajat ovat ehkä vähän keskinkertaisia suorituksissaan tai sitten se johtuu siitä että ne ei tosiaan ota sitä täysin tosissaan...Joka tapauksessa, se ei häiritse lainkaan, koska sarjan tapahtumat ja hahmojen repliikit ovat niin hauskoja.

Elokuvaversio sitten? Mitä olen animaatiosarjaa katsonut, voi Luoja se poika on hirveä; melkein hyperaktiivinen, kamalan temperamenttinen, itsepäinen, itsekäs, varsin ilkikurinen kakara joka on jatkuvasti erityisen inhottava pikkuveljelleen Kunnolliselle Pekalle (Perfect Peter) joka puolestaan on niin ylikiltti pikku enkeli että hyvä kun ei ole kirjaimellista sädekehää päänsä päällä. (Vaikka ymmärrän kyllä että sen kaltainen ja usein kantelupukki ja itkupilli pikkusisarus kävisi kenen tahansa lapsen hermoille. Tosin sarjassa on jaksoja ja hetkiä jolloin Henryn kultainen ja parempikin puoli näytetään, lähinnä siinä miten se oikeasti sisimmissään rakastaa perhettään ja halutessaan myös auttaa muita ihmisiä.
Mutta live-action elokuvassa ne hirveät piirteet on hädintuskin jos lainkaan olemassa. Henri ei ole tarpeeksi kaukana tyypillisestä 10-vuotiaasta pojasta, jotta sitä voisi kutsua suorastaan hirveäksi. Hirveä on vahva sana. (Sitä käytetään kyllä usein liioitellusti myös animaatiosarjassa, mutta pointti on että elokuvassa se ei koskaan ole niin paha. Se että joka viides minuutti hoetaan sen olevan hirveä, ei tee siitä hirveää.)

Elokuva ei vain epäonnistu kiteyttämään todellakin hirveän lapsen olemuksen siinä missä animaatiosarja tekee sen hienosti, mutta mielestäni elokuvan olisi pitänyt ottaa itsensä vähän vakavammin. Esim. äidin näyttelijäksi olisi pitänyt valita joku joka oikeasti osaa näytellä. (En tiedä oliko sen suoritus tarkoituksellisesti niin teennäinen, mutta se on joka tapauksessa häiritsevää kun muut perheenjäsenet vaikuttivat paljon aidommilta.) Animaatiosarjassa tietyt aivottomat sivuhahmot toimivat hienosti, mutta live-action-elokuvassa ne tuntuivat tosi ylimääräisiltä ja typeriltä enkä ymmärrä miksi kukaan ylipäätään halusi ja vaivautui ottaan vastaan ne roolit. Ja elokuva rikkoi neljättä seinää liikaa. Animaatiosajrakin tekee sitä, mutta vähemmän.

Jos siitä elokuvasta oli pakko tehdä live-action, olisivat saaneet tehdä sen enemmän Neropatin päiväkirja (The Diary of a Wimpy Kid) -elokuvien esimerkin mukaisesti. Vielä parempi kuitenkin jos olisivat tehneet elokuvan animaatiosarjan hengessä.

Elokuvassa on hauskat ja viihdyttävät hetkensä, Henrin näyttelijä on OK nähden siihen miten laimea versio hahmosta oli esitettävänä...Tarina joka elokuvaan kirjoitettiin toimii ihan hyvin nähden siihen mitä se yrittää tehdä, mutta yleisesti ottaen se on mielestäni vähän kaukaa haetttu. Elokuva siis ei seuraa Henrin ja läheistensä päivittäistä elämää vaan siinä on isompi draamakuvio. Toimiiko sellainen mielestäni tässä konseptissa, en ole vielä osannut päättää.

En väittäisi elokuvaa täysin ajanhukaksi, koska se voisi olla paljon huonompikin ja kuten sanottua siinä on viihdyttävät hetkensä...mutta jos et katso sitä, et menetä mitään.

Typerän elokuvatrailerin alle linkitän vielä pari sen paaaljon paremman animaatiosarjan jaksoa.

                                               ELOKUVAN VIRALLINEN TRAILERI:

TV-SARJAN JAKSOJA:

"Hirveä Henri ja dinosauruksen päivä" (englanniksi) 

Tämä on sarjan standardista poikkeava jakso,

yksi harvoista johon kuka tahansa voi samaistua.
Todella hyvä, hauska ja tunteita herättävä myös.

"Hirveän Henri  ja hirveä hamsteri" (englanniksi)

 Toinen suosikkijaksoistani. Henryn hamsteri Fang

on mahatava hahmo, suosikkini kaikista. :D
Se tekee kaikenlaista hulvatonta monissa jaksoissa, mutta

tää jakso on omistettu sille.

Leijonakuningas

Kun Leijonakuningas ensimmäisen kerran julkaistiin kesäkuussa 1994, suurinpiirtein kaikki sekosivat siitä ja Disney sai tilaisuuden lypsää rahalehmää oikein kunnolla. Ne jotka eivät koe Leijonakuningasta suosionsa ja maineensa arvoisena ovat harvassa. Monen tunteita saattaa lietsoa toki se, että näkivät sen ensimmäisen kerran lapsena, (kuten minäkin), mutta se ei todellakaan ole olennaisinta.

Melkein kaksi vuosikymmentä Leijonakuningas oli maailman eniten tuottanut animaatioelokuva, kunnes Toy Story 3 ohitti sen 100.000$ vuonna 2010. Mutta turha kuvitella että sillä olisi mitään saumaa Leijonkauninkaan tasoon - ei niitä oikeastaan kannata edes verrata. Joku arvelee että voitto johtui elokuvissa käymisen suosiotason eroavuudesta vuosina 1994 ja 2010, ja olen samaa mieltä. Koska tarinallisesti Toy Story 3 ei ole lähellekään yhtä vahva kuin Leijonakuningas, ja rumempi animaatiokin siinä on. (Tietokone vs. käsinpiirretty, käsinpiirretty voittaa 100-0.) Mielestäni Leijonakuningas todella ansaitsi menestyksensä, sillä se on kertakaikkisen upea elokuva visuaalisesti ja tarina (joka "pohjautuu" Shakespearen Hamletiin) on sydämellisesti ja vahvasti toteutettu.

Se on unohtumaton kertomus nuoren leijonaprinssin kasvutarinasta. Kuningas Mufasan veli Scar on kateellinen isoveljensä asemasta, ja Mufasan pojan, Simban, syntymän vietyä hänen asemansa ensimmäisenä jonossa vain pahentaa asiaa. Simban ollessa ihmisiässä n. 10-vuotias, Scarin onnistuu murhata veljensä, ja hän yrittää murhata myös Simban mutta tietämättään epäonnistuu. Simba joka lähti maanpakoon syyttäen itseään isänsä kuolemasta, kasvaa muualla aikuiseksi. Hän yrittää unohtaa menneisyytensä ja kieltää kuninkaallisen taustansa, kunnes hänen lapsuudenystävänsä Nala sattumalta löytää hänet etsiessään apua Scarin tuhoamalle kuningaskunnalle. Simban on aika päättää ollako vai eikö olla; jatkaako hän pakenemista vai kohtaako menneisyytensä haamut, haastaako setänsä ja ottaako paikkansa oikealla paikallaan Elämän Tiellä?

Minä kuulun elokuvan hardcore ja die-hard-faneihin ja pidän sitä suosionsa joka pisaran ansaitsevana.
Erityisesti arvostan siinä sitä miten se ei sokerikuorruta mitään eikä kohtele lapsia kuin heikkoja kukkasia. Elokuva on synkkä eikä yritä piilotella sitä. Tarinapolku itsessään on todella synkkä kuten ehkä ylläkirjoittamastani juonitiivistelmästä voi päätellä. Pääpahis on oikeasti julma ja intensiivinen, murha näytetään hyvin dramaattisessa ja pitkässä kohtauksessa ja lähikuvassa, sen jälkeen näytetään vieläpä ko. hahmon ruumis ja tämän pieni poika yrittämässä turhaan herättää isäänsä...Ja kuollut pysyy kuolleena. (Okei, Mufasan haamu ilmestyi Simballe myöhemmin hetkeksi, mutta ei se kuitenkaan henkiin herännyt toisin kuin monessa muussa Disneyn animaatiossa olisi tehnyt.)

 Visuaalisesti se on todella ainutlaatuinen, mielestäni tuo upeasti esille sen miten paljon käsinpiirretty 2D-elokuvakin voi saavuttaa! Elokuvallisestikin siinä on hienoja valintoja, kuten Simban lapsuuden aikainen biisi "Kunhan kruunun saan kuninkan / I Just Can't Wait To Be King) joka on iloinen, mukaansatempaava ja asenteeltaan jopa hieman aggressiivinen sekä esitetty todella toiminnallisen ja visuaalisesti värikkään kohtauksen saattelemana...mikä luo mainion kontrastin siihen miten sisäänpäinsuuntautunut, synkkä ja vain näennäisesti huoleton Simban elämä oli jatkossa, itseasiassa jo seuraavana päivänä se kääntyi ympäri. Samoin, Simban karatessa maanpakoon hän kiemurteli piikkisen pensaikon läpi tyhjälle aavikolle, ja aikuisena elämänsä uudessa käännekohdassa hän joutui taistelemaan läpi juurikko- ja liianilabyrintin päästäkseen vastausten äärelle ja se tarkoitettiin siis nimenomaan Simban mielen vertauskuvaksi.

Suurin osa hahmoistakin on vähintään viihdyttäviä, mutta Sima ja Scar ovat myös todella mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, monitahoisia hahmoja. Kuningas Mufasa on ainoa josta nostaisin kritiikkiä sillä että se on vähän liian täydellinen väärällä tavalla; eli siis Mufasalla ei tunnu olevan mitään heikkouksia. Ainoastaan se ettei se tunnu osaavan kasvattaa Simbaa ihan asianmukaisesti, kun ei taida nähdä että Simba suhtautuu häneen idolina eikä tarpeeksi isänä. Mutta sitäkään en välttämättä laskisi Mufasanlle heikkoudeksi, koska Simba on sen ensimmäinen lapsi eli se on tavallaan luonnollista. On Mufasa silti mielenkiintoinen ja hyvä hahmo, mutta voisi siis olla paremmin kirjoitettu.

Leijonakuningas kestää loputtomat katselukerrat ja suosittelen sitä lämpimästi ihan kaikille! Elokuvan suositeltu alaikäraja taisi olla 7-vuotiaat, ainakin alunperin. Kyllä tästä nuoremmatkin varmasti nauttii, mutta vain muutaman vuoden ikäisille taaperoille voi olla turhan vahvoja kohtauksia eikä ne ainakaan saa niin paljon irti kuin kouluikäiset saattavat saada. Leijonakuningas on käytännössä katsoen perhe-elokuva, mutta minun mielestäni, jos ajatellaan kokonaisuutta, se soveltuu parhaiten teini-ikäisille ja aikuisille.

Jos et ole nähnyt Leijonakuningasta, niin hopi hopi lähimpään videovuokraamoon! Sinulla on sivistyksessä aukko. ;D No ei kun se on vaan ihan tosissaan vähintäänkin yhden katslukerran ansaitseva eppiinen mestarteos! :)

Koska alkuperäinen virallinen traileri on huonosti tehty, enkä löydä laadukasta virallista vhs-traileriversiota, tässä teille fanin tekemä traileri:

Disneyn piirretyt eivät ole lastenelokuvia

Oikea kategoria on: perhe-elokuva.
Pääsyy miksi haluan keskustella tästä aiheesta on, että monet jotka pitävät tätä (ja yleensäkin Disneyn klassikoita) lastenelokuvina, tuomitsevat ja valittavat sitä kun toiset pitävät Disneyn klassikoita aikuisten tasolla ja keskustelevat niistä syvällisesti ja vakavasti...tai ylipäätään katsovat niitä aikuisina ilman lapsia.

Tämän artikkelin ei ole tarkoirus loukata ketään, vaan vain tarjota toinen näkökulma.

Nähdäkseni kolme pääsyytä miksi ihmiset vähättelevät elokuvaa ”vain lastenelokuvana”, ovat:
1.) Se on Disneyltä.
2.) Se on animaatio/piirretty.
3.) Siinä on (ihmisenkaltaistettuja) eläimiä hahmoina, eikä ihmsiiä.

Pysähtyisittekö pohtimaan asioita hieman pidempään?

Kyllä, elokuvan tuotti Walt Disneyn yhtiö. Mutta milloin on animoidut tarinat ja hahmot Disneyn nimessä, sopineet vain tai pääosin lapsille? Niissä on ollut asioita ja puolia jotka kiinnostavat ja puhuttelevat yhtä lailla aikuisia, jotkut jopa sellaisia joita lapset eivät ymmärrä tai voi huomata katsoessaan tai lukiessaan. Palaan tähän asiaan myöhemmin.

Ja totta, se on piirretty elokuva. Mutta piirros/animaatio on vain yksi taiteenmuoto ja on olemassa tonneittain piirroselokuvia jotka eivät todellakaan sovi lasten silmille ja korville. Joten harkitkaa ihmeessä lakata väittämästä elokuvaa lastenelokuvaksi vain siksi että se on animaatio.

(Ihmisenkaltaistettuja) eläimiä hahmoina? Harkitkaa toki miten asia saattaa olla niin jotta elokuva vetäisi myös lapsiyleisöä, mutta ratkaiseva asia elokuvassa on tarina ja tarinalle ratkaiseva seikka on se mitä hahmot ovat sisäisesti ja mitä niiden valintojen on tarkoirus opettaa katsojalle.

Vilkaistaampa muutamaa Disneyn animaatio-klassikkoa:

- Bambi (1942)...Se kuolema ja tuho jonka ihminen tuo nuoren Bambin elämään ja koko metsään. Vaikka se tietysti on vaikuttavaa kaikenikäisille...Mahtaakohan keskiverto pikkulapsi ymmärtää sen kaikki syvyydet ja tarkoitukset, ovatko he kykeneviä tai kiinnostuneita pohtimaan noita asioita niiden koko olemuksessa? Uskallan väittä että eivät. Mutta vanhemmat lapset, teini-ikäiset, ja aikuiset ovat. Eikö meidän pitäisi välittää niin paljon elokuvan viesteistä ja moraaleista, vain siksi että sen hahmot ovat animoituja eläimiä?

- Robin Hood (1973)...Siinä on ihmisenkaltaistettuja eläimiä hahmoina, mutta ne ovat sisäisesti ihmisiä ja tarinan viestit ja moraalit ovat perustavanlaatuisesti samat kuin muissa versioissa joissa hahmot ovat myös fyysisesti ihmisiä. Miksi tarinan aikuisiin vetoava puoli pitäisi ajatella olemattomana vain siksi että tarina on tuotu eri taiteenmuodossa ja hahmot näyttävät erilaisilta kuin me, ja elokuvan materiaali saattaa sisältää ajoittain lapsenomaista huumoria?

- Topi ja Tessu (1981)...Perustaltaan tämä on tarina siitä miten jopa luonnolliset viholliset voivat muodostua sen sijaan parhaiksi ystäviksi, jos vain maailma ei opeta niitä olemaan vihollisia. Ja miten myöhemmin, vaikka epäonniset väärinymmärrykset kääntävät kaksikon välittömiksi vihollisiksi, alkuperäinen ystävyys jonka he saivat muodostaa osoittautuu kaikkea muuta vahvemmaksi ja he päätyvät pelastamaan toistensa hengen. Minä ainakin pillitän joka kerta kun Topi makaa vedessä täysin luovuttaneena, ja Tessu menee suojelevasti seisomaan Topin ylle kun isäntänsä aikoo ampua tämän. Tuon koiran uskollisuus ja rakkaus ”luonnollista vihollistaan” kohtaan joka tosiasiassa oli rakas ystävänsä, voitti uskollisuuden isäntää kohtaan (samalla kun me ihmiset ajattelemme että koira on ihmisen paras ystävä.) Topi ja Tessu eivät antaneet maailman tapojen ja ihmisten moraalien sokeuttaa sydäntään totuudelta, tai viedä rohkeuttaan kapinoida vääryyttä vastaan paremman puolesta. Ja he voittivat.

Miksi tämä ei voisi olla aikuisiin vetoavaa tai syvällisen keskustelun arvoista, vain siksi että Topi ja Tessu ovat animoituja eläimiä?

- Kaunotar ja Hirviö (1991)...Jo vain elokuvan intro-kohtaus, tarinan asetelma, pitäisi näyttää että se on tarkoitettu myös aikuisille. Pitäisikö se sivuttaa vain siksi että kertomusmutoo on piirretty ja tarinassa on mukana tarikaelementti? Ei, enpä usko. Lisäksi, Belle rakastui romanttisesti petoon jonka ei tietoisesti ajatellut olevan ihminen. Belle lauloi;
"New, and a bit alarming. Who'd have ever thought that this could be?"
Tuo heittää mukaan zoofiliamaisen elementin. Huomatkaa, ei varsinaista zoofiliaa koska mukana ei ole mitään seksuaalista, mutta siis vain sen kaltaisen elementin. Tuo on jotain mitä lapset eivät todennäköisimmin huomaa tai ajattele edes noiden lyriikoiden ollessa mukana.
Gaston on huonoin miesroolimalli ikinä, ja hänet välitetään miesroolimallina. Lapset kyllä varmasti ymmärtävät Gastonin olevan pahis, mutta mahtaisiko keskiverto lapsi ymmärtää miten monitahoisesti Gaston sitä on? Epäilen. (Sivuhuomautus; En yleensä vihaa Disney-pahiksia, mutta voi miten halveksunkaan Gastonia. Joka kerta kohdassa jossa Hirviöllä on mahdollisuus tappaa se, ajattelen  'Pudotasepudotasepudotase–awww prkle!”)

- Notre Damen kellonsoittaja (1996)...Väitätkö että nuoret lapset tietävät mistä Frollon laulu ”Hellfire” kertoo? Jos tietävät, säälin niitä lapsia, koska minun maailmannäkemyksessän kaikkien oikeuksien mukaan ei niiden vielä pitäisi. Väitätkö että kyseinen puoli tarinasta laitettiin mukaan kokonaisena lauluosuutena ihan vain lapsia varten? En todellakaan usko että siinä ajateltiin lapsia muuta kuin lauluosuuden yleisen viihdyttävyyden ja sanoitusten kryptisenä pitämisen tiimoilla.

- Herkules (1997)...Jos olet nähnyt tämän elokuvan, et tarvitse selityksiä. Mutta jos et ole nähnyt; tämä elokuva vilisee seksuaalisia vihjauksia. Megin hahmo heittelee lukuisia seksiin viittaavia vihjauksia, sellaisia jotka vain teini tai aikuinen tajuaa. (No, nykyajan lapset tarttuvat teinijuttuihin aivan liian varhaisessa iässä joten nykyajan lapset ehkä tajuavatkin, mutta tuolloin '90-luvulla...Tuskin.)

- Leijonakuningas (1994)...Ihmisenkaltaistettuja eläimiä eikä ihmisiä lainkaan. Joten, tämä meinaa sitä että aikuisten ei pitäisi kiinnostua tästä elokuvasta, kaivautua sen tarinaan ja hahmoihin ja keskustella niistä aikuisen tasolla? Älkääs nyt, hei. Leijonakuninkaan tarina pohjautuu Shakespearen Hamletiin ja muutamaan Raamatun tarinaan; siinä on veli joka murhaa oman veljensä ja yrittää murhata pienen lapsen, ja sitten pieni lapsi karkoitetaan kotimaastaan, kantaen sydämessään valheellista itsesyytöstä rakkaan isänsä kuolemasta. Sitten murhaaja-setänsä hallitsee niin että kotimaansa tuhoutuu. Tarinan teema on elämän tie. Tarina kertoo aikuiseksi kasvamisesta ja vastuuntunnosta, kuten elokuvantekijät mainitsevat kommenttiraidalla (tai jossain muussa bonusmateriaalissa, en nyt muista varmaksi missä.)
Niin että haluaisin kysyä mikä Luojan tähden tästä elokuvasta tekee niin puhtaasti lastenelokuvan ettei tästä pitäisi keskustella syvällisesti tai pitää aikuistasolla?

ConfusedMatthew sanoo ettei pidä tätä elokuvaa mitenkään aikuistasolla. Minun mielestäni hänen pitäisi, ehkä sitten hänen kritiikissään olisi jotain järkeä ja enemmän päteviä väitteitä.

Minä kerran aloitin kyselyn siitä mitä ihmiset ajattelevat; päästikö Mufasa Simban liian vähällä elefanttien hautausmaa tempauksen jälkeen vai olisiko tämän pitänyt kurittaa poikaa enemmän? Joku järkyttyi, valittaen että moinen aihe varsinkin syvällisesti pohdittuna tuhoaa ”Disneyn taian” ja ettei meidän kuuluisi ajatella Disneyn tarinoita niin paljon logiikalla.
Minä olen eri mieltä, koska tarina kertoo aikuiseksi kasvamisesta ja vastuuntunnosta on siinä paljon enemmän kuin vain Disneyn taikaa ja luonnollisesti on mukana logiikkaa. Itseasiassa olen sitä mieltä että tarinan tarkoituksen huomioon ottaen, mainittu kyselyn aihe sopii kuvaan mainiosti ja mitä enemmän psykologiaa pohdintaan heittää mukaan sitä enemmän siitä saa irti. Kyseinen kohtaus kun sentään on olennainen siihen millaiseksi Simba kasvaa ja mitä hän oppii tai ei opi vastuuntunnosta.
Tietysti, Simban elämä otti dramaattisen käänteen, ylösalaisin, jo seuraavana päivänä. Mutta silti on pätevää keskustella asiasta aivan kuin ko. käännettä ei olisi tapahtunut, koska kyseisessä kohtauksessa hahmot eivät tienneet mitä huominen toisi.

Entäs sitten jos Simba ja kumppanit ovat ihmisenkaltaistettuja eläimiä? Ne on selvästi tarkoitettu olemaan ytimessään ihmisiä, ihmisiä sisäisesti – tarinansa maailman ihmiset. Hyvin pitkälle niillä on samat vastuut, moraalit ja perhedynamiikat kuin meilläkin. Ainoa ero että ne ovat pikseleitä ruudulla siinä missä me ollaan lihaa ja verta. Ne eivät oikeasti tunne mitään ja niiden nimenomainen tarina ei oikeasti koskaan tapahtunut. Mutta tämä johtaa seuraavaan pointtini...

...miten moni ihminen ei tunnu tajuavan että vaikka fiktio ei ole todellisuutta, se peilaa todellista elämää. Se on jotain mitä meidän kuuluu tutkiskella, mahdollisesti samaistua, analysoida, keskustella ja oppia siitä. Jotain mistä voimme ammentaa voimaa kun samaistumme hahmoihin ja opimme tarinasta. Fiktio ei ole olemassa vain viihteen nimessä. Se on olemassa yhtenä turvallisena keinona meille kasvaa ja oppia ihmisinä. Siis jos kyseinen tarina ei ylevöitä/kirkasta vääriä asioita.

Saman haluaisin todeta ihmisille jotka aina sanovat ”Se on vain elokuva! Miksi sinä vaahtoat siitä noin paljon / miksi sinä hikeennyt siihen littyvistä asioista noin!” Meinaan...Kyllä, se on vain elokuva, kuvitteellinen tarina. Mutta kuvitteelliset tarinat on luotu puhumaan ihmisille, saamaan meidät tuntemaan, oppimaan, löytämään voimaa, ja samaistumaan. Fiktio peilaa todellista elämää ja voi siksi auttaa elämässä. Siitä pitäisi keskustella syvällisesti ja analysoida. Se ei ole vain lapsille vaikka sen fyysinen ilmaisumuoto olisikin enemmän vetoava lapsille. Ja on luonnollista että siihen liittyvät asiat herättävät vahvoja tunteita, niin negatiivisia kuin positiivisiakin. Tietenkin on aina hyvä pitää mielessä että se silti tosiaan on vain kuvitteellista eikä siis ole syytä järkyttyä liikaa tai heittäytyä totaalikieltävälle kannalle kuvitteellisen hahmon asioiden ja faktojen suhteen. Mielestäni on paras ottaa kultainen keskitie; älä sivuta fiktiota merkityksettömänä, mutta älä myöskään ota sitä liian vakavasti.

Ja älä ihmeessä tuomitse kirjaa kannen perusteella, koska sisältö on se mikä merkitsee. Piirrosmuoto ja ihmisenkaltaistetut eläinhahmot ovat vain se kansi.

Simba on ihmisenkaltaistettu leijonanpentu piirretyssä Disney-elokuvassa, mutta tärkeämpää on että Simba on kuvitteellinen vastike ihmiselle. Ja sellaisena Simbaa tulisi ajatella ja sen elämästä keskustella. Jopa se henkilö joka sävelsi Mufasan ja Simban teeman, ymmärsi tämän. Hän on sanonut että säveltäessään hän ei ajatellut leijonanpentua. Hän ajatteli 10-vuotiasta pikkupoikaa joka menetti isänsä.

Ja vieä yksi asia jota arvostan Leijonakuninkaassa; se ei kohtele lapsia kiuin ne olisivat aivottomia hentoja kukkasia. Sen sijaan se opettaa lapsille elämää suhteellisen realistisesti; se ei kaunistele pimeyttä. Pääpahis on oikeasti uhkaava ja intensiivinen toisin kuin kapteeni Koukku Disneyn versiossa Peter Panista. Ja toisin kuin monissa muissa Disney klassikoissa, Leijonakuninkaassa kuolleet pysyvät kuolleina. Mutta silti tarina opettaa että me voimme kohdata menneisyytemme ja löytää onnellisen tulevaisuuden.

Siis tämä ja muut kaltaisensa elokuvat, samalla kun antavat lapsille nautittavaa lapsina, kohtelee lapsia myös tulevina aikuisina ja ihmisinä jotka tulevat kokemaan vaikeuksia ja murhetta elämässään. Eli siinä yksi syy lisää, miksi tätä elokuvaa voi ja pitäisikin pitää aikiustasolla.

PARI "AIHEESEEN LIITTYVÄÄ" TEKEMÄÄNI FANIVIDEOTA:

~Simba & Mufasa-tribuutti~ (instrumental+suomiäänet)

~Simba & Mufasa - My Immortal~ (suomiäänet)

27 Days With Disney

Roxx Decker on löytänyt kivan Disney-haasteen ja vastannut siihen. Minäpä aloitan vuoden omilla vastauksillani. :) 

Day #1: Your favorite character - SIMBA

Day #2: Your favorite princess - RAPUNZEL

Day #3: Your favorite heroine -DORY

                                                  Day #4: Your favorite prince - BEAST

                                             Day #5: Your favorite hero - FLYNN RIDER

Day #6: Your favorite animal -PEPI / SCAMP - (myös sarjakuvissa)

Day #7: Your favorite sidekick - JAGO

Day #8: Your favorite villain - SCAR

Day #9: Your favorite original character - KODA
(Vähän ristiriidassa sen kanssa, että Simba on myös original. Toisaalta Simba pohjaa Hamletiin; Moosekseen yms. siinä missä Koda on täysin omaperäinen.)

 Day #10: Your favorite song - ONE JUMP AHEAD (FIN.)

Day #11: Your favorite love song - A WHOLE NEW WORLD (ENGL.)

Day #12: Your favorite villain song - HELLFIRE (ENGL.)

Day #13: Your least favorite song - BE OUR GUEST

(yhtä tyhmä kummallakin kielellä)

Day #14: Your favorite kiss - LADY AND TRAMP

Day #15: The first movie you saw - PETER PAN

Day #16: Your favorite classic - LEIJONAKUNINGAS

 Day #17: Your least favorite classic - PETER PAN
(rakastan Peter Pania, mutta tämä Disneyn piirretty on häpäisy ja kaukama todellisesta tarinasta

ja muutenkin helposti unohdettava toteutus)

Day #18: Your favorite Pixar film - FINDING NEMO

 

Day #19: Your least favorite Pixar film - ROTATOUILLE
(en oo nähny, muttei tippaakaan kiinnosta. Tasapeli tämän ja Ihmeperheen välillä.)

Day #20: Favorite sequel - LEIJONAKUNINGAS 2

Day #21: An overrated movie - PETER PAN

Day #22: An underrated movie - THE ADVENTURES OF HUCK FINN

(en tosin ole lukenut kirjaa, mutta itsenäisenä elokuvana tämä on oikein viihdyttävä,

ja pikku-Elijah on ihana.)♥♥

Day #23: A movie that makes you laugh - FREAKY FRIDAY

Day #24: A movie that makes you cry - KARHUVELJENI KODA

Day #25: Your favorite scene from your favorite movie - LEIJONAKUNINGAS

 Day #26: Saddest death - MUFASA

Day #27: Your favorite quote -  "Mitä sä haluut? Pukeudun naiseks ja heitän hulaa?"