TV-sarjoista saisin vaikka kuinka pitkän merkinnän aikaiseksi! Mutta...She's The Man (2006) on ainoa komediaelokuva jonka muistan hymyilyttäneen ja naurattaneen mua niin loputtomasti että kirjaimellisesti oli poskilihakset kipeinä leffateatterista ulos astellessani, ja on kestosuosikkejani komedioiden saralla.
Yksi suosikkikohtiani:
Malcolm: "I am convinced he's hiding something." Rehtori Gold: "Oh, nonsense, Malcolm. He may be a little lost and confused, but deep down he's an all-american, red-blooded male, just like yourself." Viola: [kävelee ohi, veljekseen Sebastianiksi naamioituneena, puhuen puhelimessa] "Mom, I will pick out my own dress. And no, I will not wear high heels. Because heels are a male invention designed to make women's butts look smaller... and to make it harder for them to runaway." Rehtori Gold: "Malcolm, have you ever tried to run away in high heels?" Malcolm: "No, sir, I..." Rehtori Gold: "Not that easy. Not that easy..."
Yleensäkin tällaiset "roolinvaihdos"-komediat viihdyttää mua suuresti oli sitten kyse sukupuoliroolista tai sukupolven roolista (kuten Freaky Friday -elokuvat) tai elämäntyylin (elokuvasta "Just My Luck".) Mistä tulee mieleen, että Lindsay Lohan on näytellyt monessa varsin mainiossa komediassa ja vetää teiniroolit mielettömän hyvin. :D Teineistä tuli mieleen...
...että haluan antaa erikoismaininnan tietylle hahmolle elokuvasta Lizzie McGuire: Popstar, luokkaretkeä valvoneelle Ms. Undermirelle jonka asenteen ja letkautusten ajattelukin saa mut hymyilemään huvittuneena. ^^
Tällä herralla ei ole erityisen vahvaa kilpailijaa, paitsi Emilio Estevez - mutta silti valinta oli aika helppo, koska Christian on valinnut hitusen mielenkiintoisempia rooleja, kuin Emilio ja on muutenkin jotenkin persoonallisempi. Eli, Movie Mondayn kyselemä, kaikkien aikojen suosikkinättelijän tittelin voittaa Christian Slater. ♥
Miksi juuri hän? Jaa-a. On oikeasti vaikea selittää, mutta jotenkin se liittyy hänen jollain selittämättömällä tavalla persoonalliseen tyyliinsä näytellä ja mielenkiintoisiin roolivalintoihin.
Löysin hänet vuonna 2001 lännenelokuvasta Nuoret Sankarit 2 (Young Guns 2.) Samoin sen kakkossuosikkini, Emilio Estevezin. Onneksi katsoin ko. elokuvan vain siksi että Jon Bon Jovi esiintyi siinä 5 sekuntia, vaikken edes tiennyt missä enkä tosiaankaan tunnistanut katsoessani. :D
Slaterin roolihahmon, semi-tunnettu kuuluisuutta ja rikkauksia hinkuva ja keinoja kaihtamatta tavoitteleva lainsuojaton Arkansas Dave Rudabaugh on jo itsessään huvittava ja viihdyttävä persoona, mutta Slater tuo sen eloon jotenkin sympaattisella ja ikimuistoisella tavalla.
Sen takia faniuduin kertarytinällä ja metsästin käsiini lukuisia hänen tähdittämiään elokuvia ja kihisin jännityksestä kuin pikkulapsi jouluna aina kun tv:stä tuli joku sen leffa jota en ollut vielä nähnyt. Nyt kun mietin, huolestuttaa, vaikken missään nimeesä ole päälle nauhoittanut, mutta mihin olen ne tv-nauhoitukset lykännyt. Vaan ei se mitään - tulee ne kuitenkin DVD:nä joskus hankittua.
Mitähän minä olen hänenltä nähnyt? Kuopsutellaanpa IMDB:n listoja... The Name of the Rose
Tales from the Dark Side: The Movie
Heathers Young Guns 2 Pump Up the Volume True Romance
Interview with the Vampire Julian Po Hard Rain Very Bad Things (osittain)
...ja varmasti pari muutakin '90-2000-luvun leffaa, mutku IMDB listaa englanninkielisillä nimillä enkä jaksa tarkistaa suomenkielisiä. Very Bad Things katsoin vain osittain, koska se oli liian sairas minun makuuni ilman tasapainottavaa peruspointtia ja olen sitä mieltä ettei ihan kaikkea kannata katsoa, vaikka kuinka olisi suosikkinäyttelijä isossa roolissa.
Julian Po, (suomeksi "Julian Po'n kyyneleet), on mainio syvällinen elokuva joka kestää useammankin katselukerran lyhyelläkin välillä ja nyt alkoikin taas tehdä mieli katsoa se, kun en muista miten se nerokas juonikuvio loppuu. Siinä Slater siis esittää Julian Po:ta, hieman masentunutta 30-vuotiasta miestä joka on läpikulkumatkalla pikkukaupungissa, (matkalla meren rannalle nähdäkseen sen ensimmäistä kertaa), ja sairaalloisen epäluuloisten kaupungin asukkaiden ristikuulustelussa hän turhauduttuaan meni väittämään tulleensa sinne suorittaakseen itsemurhan - (mikä ei siis tosiaankaan ollut totta) - ja sitten joku epätasapainoinen nuori nainen innostuu siitä ja haluaa heidän suorittavan kaksoisitsemurhan. Kaupunkilaiset tietysti huokuvat sympatiaa Juliania kohtaan ja antavat tälle kaikkea ilmaiseksi, mutta eivät jätä häntä rauhaan ja lopulta Po joutuu aika hikiseen tilanteeseen jossa hänen vaaditaan oikeasti tekemään itsemurha. (Tekeekö se? En muista varmaksi, mutta muistaakseni se selviää sieltä hengissä.)
Wikipediassa on mielestäni hieman väärinymmärretty juoniselostus, koska nähdäkseni elokuva tekee varsin selväksi ettei Po oikeasti aikonut tappaa itseään muissään vaiheessa, mutta Wikin juoniselostus väittää että aikoi. Voi toki olla, että minä olen väärässä, mutta en usko. Siis kun alussa se ei puhu mitään itsemurhaa lähentelevääkään ja ristikuulustelukohtauksessa on varsin ilmsietä että se vaan paineen alla meni sekoilemaan ja sanomaan väärän sanan ja lietsoi epäluuloja joten sitten heitti jotain mahdollisimman epäuhkaavaa ja dramaattista päästäkseen irti tilanteesta. Nähdäkseni yksi leffan pointti on että viattomillakin väärillä sanavalinnoilla voi olla vakavat seuraukset.
J.D & Veronica
Samoin musta komedia Heathers on todella viihdyttävä ja ihanan syvällinenm genrensä helmiä. Slaterin roolihahmo, Jason Dean alias J.D., on mahdollisesti suosikein hänen roolihahmoistaan mitä olen nähnyt. J.D. on sillä kaltaistensa hahmojen joukosta erottuva että hänen kieroutuneet puuhansa ja asenteensa eivät kosketa ja johdu vain hänen omista henkilökohtaisista ongelmiaan (joissa kyllä riittäisi pohjaa sille ja jotka ovat mielenkiintoisia) vaan kokonaisen sukupolven - ja silti kyseessä ei kuitenkaan ole mikään tyypillinen yhteiskuntaa vihaava radikaali. J.D. on mainio hahmo fanfictioniin. Ehkäpä jonain päivänä kirjoitankin. Hän on tällä hetkellä suosikkini Slaterin esittämistä hahmoista ehkä silläkin, että vaikka on dramaattinen niin hänessä on jollain tavalla eniten särmää ja Slater siis pääsi näyttämään eniten värejä.
Tosin roolihahmonsa, yhteiskuntaa ja auktoriteetteja kritisoivaa, propagandaista piraattiradiokanavaa pitävä Mark "Hard Harry" Hunter elokuvasta Pump Up the Volume on kova kilpailija J.D:n kanssa. Slaterin onnistuu jälleen kerran tuoda jo muutenkin persoonalliseen hahmoon vielä lisää ikimuistoisuutta.
Slater on yksi niitä joiden toivoisin elävän ikuisesti (ja itseni myös) jotta en ikinä joutuisi luopumaan. x)
Movie Monday 11, ja tittelin voittaa Jesse Reeves elokuvasta Kadotettujen Kuningatar (Queen of the Damned, vuodelta 2002)...Heti alkuun on mainittava että vaikka ko. elokuva pohjautuukin Anne Ricen Vampyyrikronikoiden 2. ja 3. osiin, ko. elokuvan juonella ja hahmoilla on harvinaisen vähän tekemistä ko. kirjojen juonen ja hahmojen kanssa. Mitään Jesse/Lestat -"rakkaus"suhde-sontaa ei kirjoissa ole ja Jessen hahmolla ei ole kirjan ja elokuvan versioiden välillä mitään muuta yhteistä kuin nimi, hiusten väri ja työpaikka. Voisin raivota kilometrimerkinnän ko. leffasta yleensäkin, mutta jos nyt sitten keskitytään vain Jessen mätään hahmoon. SAATANA, että joku voikin olla tappoärsyttävä pakkomielteinen riemuidiootti - yksi ko. elokuvasovituksen pahimpia loukkauksia Anne Ricea kohtaan!
Kirjojen Jesse Reeves on 35-vuotias, hienostunut ja fiksu nainen joka on kiinnostunut Lestatista vain paranormaalia olentoja tutkivan työnkuvansa puolesta eikä hän todellakaan halunnut muuttua vampyyriksi, vaan hänet jouduttiin muuttamaan jotta henkensä säilyisi ja se ei tosiaankaan ollut Lestat joka häent vampyyriksi muutti.
Elokuvan Jesse Reeves on hyvällä säkällä parikymppinen, kammottavaan vaatetyyliin tykästynyt pakkomielteinen pikku paska jolla on selvästi päässä vikaa jos sillä nyt edes on aivoja joissa voisi olla vikaa.
Siis ihan ilman vertailua kirjoihinkin, tuon leffan Jesse on jotain syvästi raivostuttavaa ja tiedän lukemattomia jotka olisivat ilolla katsoneet Lestatin tappavan sen nartun heti ensimmäisellä kohtaamisella. Elokuvan Jessica-poo on:
Imbesilli joka tunkee vampyyrien yöklubiin yksin, ilman minkäänlaista asetta itsepuoloustuksekseen saati kertomatta menostaan kenellekään. Siis vaikka ei ilmeisesti halunnut tulla purruksi tai tapetuksi, päätellen tätä tempausta seuranneesta typerän näköisestä pakenemisesta... = Mitä V*TTUA!?
Tunkee Lestatin seuraan vaikka tämä on aiemmin jo melkein tappanut hänet ja lopulta ilmaissut ettei kelpuuta naikkosta edes ateriaksi. Kuvittelee Lestatin olevan hänestä romanttisesti kiinnostunut vaikka tämä oli tehnyt kirkuvan selväksi että ei ole. = Jesselle "ei" on "kyllä".
Haluaa Lestatin muuttaavan hänet vampyyriksi vielä senkin jälkeen kun Lestat on kirjaimellisesti osoittanut ihmisyyden kallisarvoisuuden ja kuinka paljon Lestat itse sitä arvostaa. = Jesse ei osaa kuunnella eikä kunnioittaa toisten mielipiteitä ja tunteita.
Tunkee TAAS Lestatin seuraan kutsumatta ja ilmeisesti edelleen aikeissa vängätä "muuta mut vampyyriks pliiz niinq hei meiät on luotu toisillemme!!!1111" = ARGH!!!! Onneksi se oli Lestatin konsertissa niin ei tarvinnut kuunenlla sen vinkumista ja aivottomia perusteluja, eikä Lestat joutunut huomaamaan sen läsnäoloa lainkaan. Ikävä kyllä Jesse pilasi muutoin upeaa kohtausta tunkemalla ruutuun parinkymmenen sekunnin välein kirkumaan aivottomasti.
Ylipäätään elokuva-Jesse kuvittelee itsestään aivan liikoja.
Elokuva päättyy pakottamaan Lestatin ja Jessen pariutumaan ja leffantekijät kehtaavat vielä väittää siinä olevan jotakin logiikkaa. Tosin, ne väittivät myös pyrkineensä pysyä hahmojen persoonille uskollisina mitä kirjojen hahmoihin tulee, vaikka aivovammaisinkin huomaisi miten ne käänsi leffaversiot päälaelleen ja Jessen hahmo tosiaan on 98%:sti niiden oma, äärimmäisen huonosti kirjoitettu hahmo eikä missään määrin verrattavissa kirjan Jesseen. Siis kuten elokuva-Jessellä, sen elokuvan tekijöilläkään oli pudonntut "muutama" ruuvi päästä.
Tässä on muutama tekemäni video vuodelta 2009:
Looginen ja realistinen näkemys elokuva-Lestatin tunteista ja aatoksista mitä elokuva-Jesseen tulee - (ja siis elokuvan sisältö tukee tätä näkemystä noin 10.000% vahvemmin kuin sitä suosittua ja sokeaa romanttista sontaa.)
Ja tässä "toteutan" minun ja lukemattomien muiden unelman:
Ja tässä selitän miksi elokuva-Jesse on vainoaja:
Lopuksi, tässä linkki englanninkielisell Lestat/Jesse anti-fanisivustolleni jossa kritisoin, vaahtoan ja vihaan tuota leffa-paritusta ja Jessen hahmoa. Siis kyse ei ole mistään silmittömästä, vaan ihan rakentavasta kritiikistä ja hyvistä pointeista. ---> Never Yours - Lestat&Jesse Hate Site.
Jätän nyt tuon yhdeksännen "Mikä fiilis?" -haasteen Movie Monday:sta väliin, ainakin toistaiseksi. Voi olla että myöhemmin lisään sen, jos muistuu jokin mieleen. Mutta tällä kertaa siis pitäisi päättää minkä elokuvan maailmassa haluaisi elää joko omana itsenään tai ko. tarinan jonkain hahmona, jne.
Yririn kovasti miettiä jotain vähemmän massahysteria-maailmaa, mutta minkäs teet. Ei auta itku markkinoilla, kun mikään ei voita Rowlingin Harry Potter -universumia! Ja vaikka oikeastaan eläisin mieluiten ko. kirjojen maailmassa, niin leffat nyt on ihan tarpeeksi lähellä sitä. Itse asiassa, olisin oikein meielelläni kirjan versio Barty Crouch Juniorista Harry Potter ja Liekehtivä pikari -elokuvan mukaisessa tarinapolussa, jossa se ei joudu ankeuttajan suutelemaksi. 8D Juniori siksi että kaikista kuolonsyöjistä sillä on mielenkiintoisin hahmokehitys ja pimentoon jäänyt elämäntarina tiettyyn pisteeseen asti. Lienee sanomattakin selvää että kaikkein mieluiten olisin oma tulkintani ko. hahmosta, ko. elokuvan maailmassa. (Jos kiinnostaa, voit lukea minun Barty Crouch Jr. -versioni esittelyn täältä.)
Aivan omana itsenänikin olisi ok elää Pottermaailmassa, mutta vain jos tietäisin velhoyhteiskunnan olemassaolosta ja siltikin paljon mieluummin itsekin velhona. Hajoaisin varmaan kateudesta jos joutuisin oikeasti elämään siinä maailmassa ilman taikavoimia. Kun nytkin jo harmittaa joskus vietävästi ettei ole. :D Vaikka ei henkilökohtaiset taikavoimat toki ainoa vetävä puoli ko. maailmassa ole, vaan ylipäätään taikaelementin tuomat kiehtovat paikat, olennot, ammatit, harrastukset ja tapahtumat. Joten haluaisin olal vähintäänkin surkki, mutta tosiaan jos saisin valita, niin ihan läpikotaisin velho. :D Ihmissusikin haluaisin olla muuten, mutta kun niiden osa pottermaailmassa ei ole kaksineen ja lisäksi mitään parannuskeinoa ei ole, joten ehkäpä vain kaverustuisin jonkun ihmissuden kanssa.
Olisi toki jännää päästä katsomaan sivusta tai osallistumaan Harryn ja kumppaneiden kouluvuosiin koulutoverina, mutta toisaalta vielä mieluummin eläisin kouluaikani '70'luvulla. Koska vaihteen vuoksi olisi kiva kasvaa jollain toisella vuosikymmenellä ja ysärin ja kasarin jälkeen suosikkini on seiskyt-luku samalla kun kaksi ensiksimainittua ovat jo tarpeeksi tuttuja. Sitä paitsi niin pääsisin tutustumaan Harrya edeltävään sukupolveen paremmin. Joka tapauksessa asuisin Britanniassa, yay!
Taikaministeriö on niin paska ja kiero paikka, että sinne en suurin surminkaan menisi töihin, (paitsi Barty Juniorina Voldemortin vakooja-agenttina.) Voisin aikuisvuosinani haluta värväytyä Tylypahkaan professoriksi, koska pidän lapsista, mutta toisaalta silloin menettäisin 9 kuukautta muun maailman menosta. Ehkä perustaisin oman yrityksen Tylyahoon tai Viistokujalle...keksisin jonkun mullistavan liike-idean jolla rikastuisin rytinällä. Ja perustaisin Hermionen tapaan sorrettujen taikaolentojen oikeuksia puolustavan kerhon, säätiön, mikä nyt onkaan. Kotitonttujen sijaan taistelisin ihmissusien puolesta.
Ja kuka ohjaisi elämänI? Paha mennä sanomaan kuka ohjaaja olisi tarpeeksi kunnioittava potteruniversumia kohtaan, jos lähdettäisiin Potter-elokuvien ohjaajien joukosta muita katselemaan, joten valitsen joko Mike Newell (Liekehtivä pikari) tai David Yates (Kuoleman varjelukset.) Ne voisivat oikeastaan yhdistää voimansa. Newell sai aikaan upean pottermaisen tunnelman ja muutenkin visuaalisuus oli mahtavaa, mutta Yates piti homman ehkä jotenkin paremmin kasassa. Tosin, vaikea sanoa kun ei tiedä kuinka paljon leffan lopputuloksessa oli ohjaajan ja kuinka paljon näyttelijöiden, käsikirjoittajien ja tuottajan näkemystä. Ohjaajan näkemys nyt käsittääkseni elokuvissa yleensä eniten painaa ja näkyy, mutta silti.
Joooo...Pottermaailma on mahdoton unelmani. Luojan kiitos Rowling sallii fanfictionin ja joku nerokas ihminen joskus aikoinaan keksi foorumiroolipelit! ♥♥♥♥♥
Julkaisin tämän alunperin englanniksi IMDB:n Pet Sematary -foorumilla ja Fanpopin kauhuelokuva-klubissa.
Puhutaan nyt sellaisista kauhuelokuvista jotka sisältävät läpeensä häiriintyneitä ja synkkiä teemoja ja kohtauksia, kuten esimerkiksi Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini ja Wes Cravenin Painajainen Elm Streetillä. Ja lapsella tarkoitan ihmistä ikävuosien 3-12 välillä. (2-vuotiaat kun ovat yleensä liian nuoria omaamaan tarpeeksi pitkäkestoista huomiokykyä elokuvan katseluun.)
Kyllä, tiedän että nuoret lapset eivät välttämättä saa psyykkisiä ongelmia katsellessaan mitä tahansa kauhua, jotkur eivät välttämättä edes painajaisia. Ja tiedän, että lapset rakastavat kauhua. Mutta kauhugenressä on niin paljon erilaista, että sen ei todellakaan tarvitsisi olla tuollaista kauhua tyydyttääkseen pikku kauhufanien kauhunjannon.
Siis mikä on pointti siinä, että ehdointadoin poltetaan häiriintyneitä ja äärisynkkiä teemoja ja mielikuvia niin nuoriin mieliin? 3-vuotias tai edes 7-vuotias ei mitenkään voi vielä käsittää tarinoiden kuten esim. 'Uinu, uinu lemmikkini' peruspointteja, ei ainakaan merkittävän hyvin, joten kauhutarinan hienot pointit ja opetukset eivät todellakaan ole pätevä perustelu. Samalla kun nuo häiriintyneet ja synkät teemat ja kuvat eivät voi tehdä ketään järjissään olevaa sen onnellisemmaksi kuin oli ennen sen näkemistä. Eli 'no kun se tekee lapseni iloiseksi/onnelliseksi' olisi naurettavaa epärehellisyyttä itselleen.
Joten miksi antaa paaaaljon asetettua ikärajaa nuoremman lapsen katsoa 'Uinu, uinu lemmikkini' tai vastaavan elokuvan? Se ikäsuositus on K-15/16 tai K-18 ihan hyvästä syystä. Ja vain koska jonkintyyppinen K-15/K-18 elokuva oli okei, ei tarkoita että kaikki olisivat. (Syvennyn tuohon pointtiin vähän myöhemmin tässä.)
Mutta pohjimmainen pointti on: Vain siksi että lapsi saattaa selvitä onnellisena tuonkaltaisen kauhun näkemisestä, ei tarkoita että tämän olisi pakko saada nähdä sellaista vain koska haluaisi. Kun lapsi voi selvitä täysin onnellisena vaikka laitettaisiinkin odottamaan muutama vuosi. Miksei annettaisi lasten mielen pysyä vapaana turhasta määrästä synkkyyttä ja kauhua edes sen verran pidempään, ja sallia häiriintynyt ja erityisen synkkä kauhuelokuva vasta kun lapsi on lähempänä suositettua ikää?
Minun vanhempani antoivat minun katsoa kauhua kun olin pieni, mutta se oli enemmänkin...kun olin 4-vuotias katselin "Nakertajat", hupsun kauhukomedian karvaisista, lähes söpöistä avaruusolioista jossa oli hyvin vähän häiriintyneitä kohtauksia jos lainkaan. Ja siltikin siinä oltiin minä ja koko perhe yhdessä katsomassa. Ja läpi ala-aste-vuosieni mun sallittiin katsoa K-16 -ikärajaisia vampyyrielokuvia, muttei koskaan myöhään illalla tai yöllä vaan ottaa videolle ja katsoa seuraavana päivänä. Ja pointti oli: vampyyrielokuvia - siis selkeästi fantasiaolennoista joita esiintyy myös lastentarinoissa.
Ei mitään elokuvia 2-vuotiaista taaperoista jotka kuolevat väkivaltaisesti vanhempiensa silmien edessä ja nousevat sitten haudasta kannibalistisen demonin riivaamana, juoksennellen ympäriinsä leikkausveitsi kädessä raa'asti teurastamassa naapurinsa, oman äitinsä ja melkein isänsä, ja isä tappamassa olennon joka oli ulkoisesti hänen oma pikkupoikansa. Ei elokuvia joissa hilluu hämmästyttävän karmiva hirviömäisen näköinen naikkonen jonkin kammottavan selkäydinsairauden kanssa kirkumassa painajaismaisia asioita. Ei elokuvia pedofiili-lapsenmurhaajasta joka palaa kuolleista unimaailman kautta tappamaan ja ahdistelemaan teinejä näiden unissa.
Toki, 'Uinu, uinu lemmikkini' on luokiteltavissa fantasiakauhuksi ja Wendigo on fantasiaolento. Mutta sen tarina ei ole millään tavalla lastensadun kaltainen ja wendigo ei esiinny missään lastensadussa. Kannibalismi ei esiinny missään lastentarinoissa, ei ainakaan läheskään samalla tavalla kuin 'Uinu, uinu lemmikissä'. (Eli kyllä tunnen tarinan Hannusta ja Kertusta mutta se ei ole missään määrin samanlainen kuin wendigo tuossa elokuvassa.) Ja näiden syiden takia sitä ei voi verrata fantasiakauhuun kuten vampyyrit. Eikä Freddy Kruegeria ja Elm Street -elokuvien konseptia. Eli fantasiaelementti itsessään ei automaattisesti tee siitä lapsille soveliasta. Se riippuu siitä miten ja minkä kautta se fantasia esiintyy.
Muistan kun olin jotain 10v ja bongasin 'Uinu, uinu lemmikkini' tv-ohjelmien joukossa lehdestä. Se oli söpö nimi ja kun näin sen olevan kauhua, halusin kovasti katsoa sen. Luojan kiitos minun ei sallittu, ei edes videonauhalta päiväsaikaan. Eikä olisi sallittu ylipäätään katsoa sitä tai vastaavaa ennen teini-ikää.
Tärkeää huomata myös, että 30+ -vuotias Stephen King kirjoitti sen tarinan pitkän ja palkitun kauhukirjailijan uran jälkeen ja kirjoitettuaan joitain tarinoitaan omien painajaistensa inspiroimana...Ja jopa hän itse häiriintyi tarinastaan niin paljon että laittoi sen sivuun eikä halunnut julkaista, tuntien menneensä liian pitkälle sen aiheen kanssa. (Hän vastahakoisesti luovutti sen julkaistavaksi, kun kustantajansa vaati viimeistä kirjaa sopimuksen lopulla.) Stephen King - yksi kirjallisuuden historian parhaiten myyneistä ja palkittuista kauhukirjailijoista - halusi bannata oman tarinansa koska tunsi sen mennen liian synkäksi aiheensa suhteen. Sen luulisi sanovan PALJON.
Olen iloinen, että King antoi ko. kirjan julkaistavaksi, koska aikuinen voi täysin käsittää ja arvostaa sen tarinan pointteja ja opetusta.
Niille jotka pitävät 'Uinu, uinu lemmikkini' tarinaa pelkästään asiattomana saastana, saatoit missata sen että se on tarina siitä miten pitkälle ihminen voisi mennä syvimmässä surussaan (mikä on kertomisen arvoinen varoituksena ja psykologisena tutkimuksena), kuinka paljon kauhua ihmismieli voi kestää ilman että järkkyy sairaaksi (mikä on kertomisen arvoinen edellämainituista syistä), ja kuinka joskus kuollut on parempi. Mikä on kertomisen arvoinen koska se voi todella auttaa rakkaan ihmisen kuoleman käsittelyssä varsin paljon. Minä en henk.kohtaisesti osaa kuvitella tehokkaampaa tapaa tehdä nuo pointit selväksi kuin tuollainen tarina.
Mutta tuollaiset asiat menevät täysin ohi pienen tai nuoren lapsen ymmärryskyvyn. Joten heille ei jää muuta kuin häiriintyneet ja ankeat kuvat ja teemat. Minä en ikinä antaisi alle teini-ikäisen lapseni katsoa jotain sellaista.
Enkä ymmärrä miksi yksikään vahempi antaa. Huom, en kritisoi enkä ihmettele miksi vanhemmat antaa lastensa katsoa kauhua, tai edes jonkin sorttisia K-15 -kauhuja, mutta miksi häiriintynyttä kauhua? Kun ei ole kertakaikkiaan mitään tarvetta antaa, ja kun moisen kauhun katseleminen ei mitenkään voi tehdä heistä onnellisempia millään tavalla jolla olisi jotain väliä.
Yrittäisikö joku selittää tuollaisten vanhempien psykologian?
Ja ei kannata hyökätä kimppuuni verbaalisti sillä olen tehnyt monella muotos selväksi, että en ole niitä tiukkapipoisia kristittyjä jotka vastustavat lasten kontaktia minkäänlaiseen kauhuun. En vain ymmärrä miksi sen pitää olla myös häiriintyneeseen kauhuun.
~"Days that are truly good, are very rare. God in His infinite wisdom is a lot more generous in dealing out pain."~ -Stephen King
Upea elokuvasovitus tositapahtumiin pohjaavasta tarinasta joka auttaa rakkaan ihmisen kuoleman käsittelyssä, ja on psykologisesti äärimmäisen mielenkiintoinen ja puhuttelava.
Tästä on vuonna 2013 tulossa uusi elokuvaversio joka luultavasti on paska, mutta silti......"Uinu, uinu lemmikkini? Voi kun söpöö! Mennään koko perhe katsomaan!" ...Älkää missään nimessä!!! Konseptin söpöys alkaa ja päättyy tasan tuohon suomalaiseen versioon nimestä. Tämä tarina ei sovi lapsille eikä varhaisteineille, eikä todellakaan heikkohermoisille.
--> Tarinan pointti: Kuinka pitkälle ihminen saattaa mennä syvimmässä surussaan, ja kuinka paljon oikeasti tapahtuvaa kauhua ihmismieli kestää ennen kuin se järkkyy sairaaksi.
---> Tarinan opetus: Joskus kuollut on parempi.
Nuo pointit ja opetus on syy miksi tämä tarina ja elokuva ei ole niin häiriintynyt ja sairas kuin muutoin olisi, ja miksi on uudelleen ja uudelleen katsomisen/lukemisen arvoinen. Toki loistavat näyttelijät lisäävät oman osansa siihen; varsinkin Gagen, Louisin ja Paascown näyttelijät ovat täydellisiä. Ellien näyttelijä on kauhean huono, mutta siedettävä. Tämä 1989 elokuvaversio tuo tarinan pointit suhteellisen hyvin esille, joskin paremminkin olisi voinut jos hahmojen pään sisälle olisi kaivauduttu enemmän vaikkapa voice-overien muodossa.
Alussa mainittu "tositapahtumiin pohjaava" tarkoittaa tarinan lähdettä. Stephen King itse vuokrasi perheineen talon vilkkaan tien varrelta joka oli tappanut monia naapuruston lemmikkejä ja lapset olivat rakentaneet lemmikeilleen hautausmaan joka sijaitsi Kingien vuokratalon lähellä. Heidän naapurissaan tien toisella puolella asui vanha mies joka kertoi heille tuosta tiestä ja hautausmaasta, ihan niinkuin Jud tässä tarinassa. Kingin oma tytär oli saman ikäinen kuin Ellien hahmo tarinassa ja hautasi kissansa sinne kun se jäi auton alle tuolla tiellä. Lisäksi Kingin poika oli hiuskarvan varassa jäädä rekan alle tuolla tiellä, kuten Gage tässä tarinassa. King siis pohjasi tämän tarinan henkilökohtaisiin kokemuksiinsa ja todelliseen asetelmaan, mutta vei sen pidemälle ja toi mukaan yliluonnollisen elementin. Tuntien että oli mennyt liian pitkälle kirjan aiheen kanssa, käsittääkseni itse suorastaan masentui tarinan synkkyydestä, King hyllytti sen eikä aikonut julkaista. Kunnes vastahakoisesti toimitti sen kustantajalleen tämän vaatiessa viimeistä kirjaa sopimuksen lopulla.
Minulla on viha-rakkaus-suhde tämän elokuvan ja kirjan kanssa. Tarinan psykologia ja opetus kun on mitä tärkein ja vaikuttavin, mutta toisaalta kauhu jonka kautta se joudutaan kertomaan on todella piinaavaa. Sanon 'joudutaan', koska nähdäkseni tarinan opetusta ei voi kertoa tarpeeksi tehokkaasti muulla tavalla.
Teininä näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran, minkä jälkeen luin kirjan kaksi ja puoli kertaa. Ekalla kerralla luin joka sanan, tokalla kerralla hyppäsin erään liian piinaavan osion yli, ja kolmannella kerralla hermot pettivät puolivälissä ja jouduin kiikuttamaan kirjan takaisin kirjastoon, pois kummittelemasta huoneessani. Eli en halunnut enää nukkua se kirja samassa asunnossa. Vuosien mittaan olen tullut katsoneeksi tämän elokuvaversion viisi tai kuusi kerttaa, vaikka tuskaa tekee joka kerta ja yleensä pikakelaan tietyt kohdat ohi...
Stephen King itse kirjoitti tämän elokuvasovituksen käsikirjoituksen mistä syystä tarinan loppua ei ole muutettu totaalisesti. (Minua aina ärsyttää suuresti kuinka Kingin kirjoihin pohjaavien elokuvien loput aina muutetaan täysin mikä tietenkin muuttaa koko tarinan. Epäilen että sama synti tapahtuu tulevassa uudelleenfilmatisoinnissa.) Tämän elokuvasovituksen loppuun on vain lisätty pieni juttu siinä missä kirjan loppu jättää auki mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kingin kirjoittamasta käsikirjoituksesta johtuen tämä on kaikenkaikkiaan ihanan uskollinen kirjan materiaalille, lukuunottamatta Wendigo-Gagen hahmoa verbaalisesti, mutta 2-3-vuotiaalta lapselta ei voi vaatia sitä mitä kirja sisältää. Mutta siis käsikirjoittajan tähden tämän elokuvasovituksen pitäisi viihdyttää novellin faneja ja karmia syvästi myös niitä jotka eivät kirjaa tunne.
On ilahduttavaa miten dynaamisesti King sai kaikki olennaiset elementit tiivistettyä elokuvan ensimmäiseen viiteen minuuttiin. Ja kun kaikki tapahtuu aurinkoisena päivänä suhteellisen onnellisessa ilmapiirissä, se asettaa hienon tunnelman elokuvalle; saa heti tunteetn että tämä idyllisen onnellinen perhe käy läpi helvetin mitä epätavallisimmalla tavalla. Ja koska tämä aloituskohtaus sisältää viattoman vaippaikäisen pikku taaperon, useimmat katsojat saavat heti tunnekiinnityksen tapahtumiin.
Vaikka se tekikin mahdottomaksi esittää Wendigo sellaisena kuin se kirjassa on, olen iloinen että tähän elokuvaan palkattiin 2-vuotias taapero Gagen rooliin. Koska on äärimmäisen olennaista tunnetehosteelle, että se lapsi on vauva. Ja mielestäni se on paljon tärkeämpää elokuvalle kuin täys-Wendigon saaminen kuvaan, myös kauhun kannalta. Ainoa mikä vähän häiritsee on että elokuvassa Gage näyttää siltä kuin olisi kuollut nopeasti jostain sisäisestä viasta eikä raa'asti ylinopeutta ajaneen rekan alle jääden. Ei ole mitenkään mahdollista että kukaan onnistuisi kokoamaan 2-vuotiaan lapsen ruumista niin virheettömäksi ja kauniiksi sellaisen jälkeen. Jotta Gagen enkelimäinen olemus olisi ollut edes semi-uskottavaa fantasiaelementin takia, niiden ei olisi pitänyt näyttää aikuista miestä joka oli myös törmännyt rekan kanssa, ja oli kammottavasti runneltunut ja haavoittunut.
Tämä kohtaus kuvattiin peilien avulla jotta näyttäisi kuin poika olisi tiellä rekan kanssa.
Mutta koska Victor Pascown näyttäminen on ratkaisevaa tarinan kannalta eikä ole mahdollista tunkea 2-vuotiaalle uskottavuuteen tarvittavia meikkejä ilman että lapsi kärsisi ja hermostuisi jo pitkässä meikkausvaiheessa saati meikkien alla, se kaunis vauvankeho on ymmärrettävä valinta eikä häiritse liikaa.
Karmivin elokuvahahmo ikinä; Zelda. Kirjassa hän on 10-vuotias lapsi, mutta tässä elokuvaversiossa ilmeisesti jonkinverran vanhempi, (ehkä jotain 13v), tosin pojan näyttelemänä...Tai en tiedä kuka Zeldan vuorosanat puhui, mutta poika kaiken sen meikin ja muun alla oli. Vihasin Zelda-kohtia jopa kirjassa joten en todellakaan nauttinut niistä visuaalisessa muodossa elokuvassa. Se on vaan liian karmiva kaikessa; kohtalossaan, ulkomuodossaan, mielenvikaisuudessaan ja sanoissaan. Varoitus: Zelda on TODELLA pelottava ja häiriintynyt osuus tätä elokuvaa. Ei niin pahasti kirjassa.
Tästä on olemassa myös dramatisoitu kuunnelma radioon tehtynä. Hieno
versio joka putoaa tämän 1989 elokuvasovituksen ja kirjan väliin. Joskin
Wendigo-Gage on siinäkin sata kertaa kesympi versio, vaikka ne palkkasi
monta vuotta vanhemman lapsen siihen rooliin. Ne kai ei halunnut lapsen
puhuvan sellaisia edes näyttelemisen varjolla.
Minä itse, niille jotka ovat herkempiä kauhun suhteen, suosittelisin ennemmin vain lukemaan sen kirjan. Tekstimuotoista kauhua on helpompi sietää, koska ihmismieli automaattisesti estää sitä iskemästä liian syvälle, mutta elokuvassa kaikki paiskataan armotta suoraan silmille tai vähintäänkin palavat muutoin konkreettisemman tunnelman kautta syvemmälle tajuntaan. Lisäksi kirja syventyy psykologisiin pointteihin paremmin ja tekee kokemuksesta vähemmän piinaavan ja enemmän kehittävää pohdintaa ja laajempia tunteita herättävän.
Elokuvasta haluan vielä ylistää kohtausta jossa Gage jää rekan alle. Se on täydellisesti kirjoitettu, näytelty ja ohjattu - nähden siihen mitä se on; 2-vuotias lapsi kuolee väkivaltaisen kuoleman perheensä silmien edessä, mikä tuhoaa päivän joka olisi muutoin ollut yksi heidän onnellismpia muistojaan. En halua yksityiskohtaisesti vaahdota miten se on toteutettu, sanon vaan että täydellinen suoritus kaikin puolin!! Varsinkin Gagen kuolinhetken toteutus on ikimuistoinen ja hyvällä maulla tehty.
Kohtauksen suhteen ylipäätään, erityiskehut tolkuttoman suloiselle Miko Hughesille sekä Dale Midkiffille joka onnistui tuomaan Louisin rakkauden poikaansa kohtaan sanoinkuvaamattoman aidonoloisesti ja vahvasti. Se kohtaus on vaan jotain niin kaunista, ja lopulta jotain niin traagista ja tuskallista että. Hitto, väitän että tämä elokuva on katsomisen arvoinen jo ihan pelkästään sen kohtauksen takia.
Loppukommentit:
- On tämän elokuvan syytä etten osaa rentoutua Brittiläinen lyhytkarva -rotuisen kissan seurassa enkä voisi ottaa sellaista itselleni.
- On tämän tarinan syytä että lemmikien hautausmaiden konsepti aiheuttaa minussa vain epämukavia tuntemuksia.
- On tämän tarinan ansiota, etten ole kärsinyt liian suuresti perheenjäsenteni kuolemista.
ITSE TEKEMÄNI TRIBUUTTI-VIDEO:
Keskittyy tarinan tunnepohjaiseen perusteemaan.
eli ei sisällä Zeldaa eikä kovin paljoa gorea.
Joskin silti muutaman psykologisesti todella voimakasta kohtausta..
Roxx Decker on löytänyt kivan Disney-haasteen ja vastannut siihen. Minäpä aloitan vuoden omilla vastauksillani. :)
Day #1: Your favorite character - SIMBA
Day #2: Your favorite princess - RAPUNZEL
Day #3: Your favorite heroine -DORY
Day #4: Your favorite prince - BEAST
Day #5: Your favorite hero - FLYNN RIDER
Day #6: Your favorite animal -PEPI / SCAMP - (myös sarjakuvissa)
Day #7: Your favorite sidekick - JAGO
Day #8: Your favorite villain - SCAR
Day #9: Your favorite original character - KODA
(Vähän ristiriidassa sen kanssa, että Simba on myös original. Toisaalta Simba pohjaa Hamletiin; Moosekseen yms. siinä missä Koda on täysin omaperäinen.)
Day #10: Your favorite song - ONE JUMP AHEAD (FIN.)
Day #11: Your favorite love song - A WHOLE NEW WORLD (ENGL.)
Day #12: Your favorite villain song - HELLFIRE (ENGL.)
Day #13: Your least favorite song - BE OUR GUEST
(yhtä tyhmä kummallakin kielellä)
Day #14: Your favorite kiss - LADY AND TRAMP
Day #15: The first movie you saw - PETER PAN
Day #16: Your favorite classic - LEIJONAKUNINGAS
Day #17: Your least favorite classic - PETER PAN
(rakastan Peter Pania, mutta tämä Disneyn piirretty on häpäisy ja kaukama todellisesta tarinasta
ja muutenkin helposti unohdettava toteutus)
Day #18: Your favorite Pixar film - FINDING NEMO
Day #19: Your least favorite Pixar film - ROTATOUILLE
(en oo nähny, muttei tippaakaan kiinnosta. Tasapeli tämän ja Ihmeperheen välillä.)
Day #20: Favorite sequel - LEIJONAKUNINGAS 2
Day #21: An overrated movie - PETER PAN
Day #22: An underrated movie - THE ADVENTURES OF HUCK FINN
(en tosin ole lukenut kirjaa, mutta itsenäisenä elokuvana tämä on oikein viihdyttävä,
ja pikku-Elijah on ihana.)♥♥
Day #23: A movie that makes you laugh - FREAKY FRIDAY
Day #24: A movie that makes you cry - KARHUVELJENI KODA
Day #25: Your favorite scene from your favorite movie - LEIJONAKUNINGAS
Day #26: Saddest death - MUFASA
Day #27: Your favorite quote - "Mitä sä haluut? Pukeudun naiseks ja heitän hulaa?"
