Hirveä Henri (Horrid Henry)

Live-action elokuvaversio vuodelta 2011 pohjaa animaatio-televisiosarjaan alkaen vuodelta 2006 joka pohjaa kirjasarjaan alkaen vuodesta 1994. Kaikki brittiläistä tuotantoa. Itse löysin tämän kaiken vasta pari päivää sitten kun vahingossa kompastuin yhteen tuon animaatiosarjan jaksoista YouTubessa ja näytti mielenkiintoiselta. Kirjat ja animaatiosarja keskittyy seuraamaan Henry-nimisen (n. 8-vuotiaan) pikkupojan päivittäistä elämää, mistä tekee mielenkiintoista se että tämä on toivoton kauhukakara. Ei, kyseessä ei ole Ville Vallattoman kopio. Hirveä Henri putoaa sopivasti amerikkalaisen ja brittiläisen Ville Vallaton-versiouiden väliin. Se on aidosti lapsi, lapsille tyypillisine virheineen, tunteineen ja ajatuksenjuoksuineen, mutta samalla keskivertopoikaa mahdottomampi, tahallaan. Henri on siis mielestäni Ville Vallattomia enemmän tyypillinen pikkupoika jolla kuitenkin on selvästi asenne- ja käytösongelmia. Aika usein taas sille ollaan älyttömän ärsyttäviä ja tiukkoja joten sillä on joskus hyvä syykin olla hirveä.

Juuri sen takia sitä onkin niin viihdyttävää seurata; toisin kuin Ville Vallattomiin, Henrin hahmoon pystyy samaistumaan pitkälle mutta kuitenkin jää myös tutustumisen mahdollisuus. Ja kun jaksot käsittelivät periaatteessa tavallista elämää, ne tuo myös nostalgisia fiiliksiä. Lisämausteena tietysti se ihana seikka että se sijoittuu Britanniaan! (Vaikka hölmösti jossain jaksossa puhutaankin Suomen jalkapallojoukkueista ja euroista eli että muka asuttais Suomessa, vaikka visuaalisesti kaikki on täyttä Britanniaa ja yhdessä jaksossa keskitytään kuningattareen ja mainitaan London Tower...)

Tämä sarja on selkeästi tarkoituksella kärjistävä, ei välitä logiikasta/realismista kovin pitkälle ja hahmot ovat melko yksiulotteisia. Mutta tämä onkin ensisijaisesti lapsille suunnattu, ja hyvin tehty kokonaisuus nähden siihen mitä se haluaa olla.
Animaatiosarjan suomenkieliset näyttelijät eivät ota itseään liian tosissaan, mutta eivät myöskään vedä täysin vitsiksikään mikä mielestäni sopii sarjan henkeen hyvin. Alkuperäiset brittinäyttelijät ovat aika aidosti eläytyviä, mikä sekin pukee sarjaa hyvin. Suomidubbaajat ovat ehkä vähän keskinkertaisia suorituksissaan tai sitten se johtuu siitä että ne ei tosiaan ota sitä täysin tosissaan...Joka tapauksessa, se ei häiritse lainkaan, koska sarjan tapahtumat ja hahmojen repliikit ovat niin hauskoja.

Elokuvaversio sitten? Mitä olen animaatiosarjaa katsonut, voi Luoja se poika on hirveä; melkein hyperaktiivinen, kamalan temperamenttinen, itsepäinen, itsekäs, varsin ilkikurinen kakara joka on jatkuvasti erityisen inhottava pikkuveljelleen Kunnolliselle Pekalle (Perfect Peter) joka puolestaan on niin ylikiltti pikku enkeli että hyvä kun ei ole kirjaimellista sädekehää päänsä päällä. (Vaikka ymmärrän kyllä että sen kaltainen ja usein kantelupukki ja itkupilli pikkusisarus kävisi kenen tahansa lapsen hermoille. Tosin sarjassa on jaksoja ja hetkiä jolloin Henryn kultainen ja parempikin puoli näytetään, lähinnä siinä miten se oikeasti sisimmissään rakastaa perhettään ja halutessaan myös auttaa muita ihmisiä.
Mutta live-action elokuvassa ne hirveät piirteet on hädintuskin jos lainkaan olemassa. Henri ei ole tarpeeksi kaukana tyypillisestä 10-vuotiaasta pojasta, jotta sitä voisi kutsua suorastaan hirveäksi. Hirveä on vahva sana. (Sitä käytetään kyllä usein liioitellusti myös animaatiosarjassa, mutta pointti on että elokuvassa se ei koskaan ole niin paha. Se että joka viides minuutti hoetaan sen olevan hirveä, ei tee siitä hirveää.)

Elokuva ei vain epäonnistu kiteyttämään todellakin hirveän lapsen olemuksen siinä missä animaatiosarja tekee sen hienosti, mutta mielestäni elokuvan olisi pitänyt ottaa itsensä vähän vakavammin. Esim. äidin näyttelijäksi olisi pitänyt valita joku joka oikeasti osaa näytellä. (En tiedä oliko sen suoritus tarkoituksellisesti niin teennäinen, mutta se on joka tapauksessa häiritsevää kun muut perheenjäsenet vaikuttivat paljon aidommilta.) Animaatiosarjassa tietyt aivottomat sivuhahmot toimivat hienosti, mutta live-action-elokuvassa ne tuntuivat tosi ylimääräisiltä ja typeriltä enkä ymmärrä miksi kukaan ylipäätään halusi ja vaivautui ottaan vastaan ne roolit. Ja elokuva rikkoi neljättä seinää liikaa. Animaatiosajrakin tekee sitä, mutta vähemmän.

Jos siitä elokuvasta oli pakko tehdä live-action, olisivat saaneet tehdä sen enemmän Neropatin päiväkirja (The Diary of a Wimpy Kid) -elokuvien esimerkin mukaisesti. Vielä parempi kuitenkin jos olisivat tehneet elokuvan animaatiosarjan hengessä.

Elokuvassa on hauskat ja viihdyttävät hetkensä, Henrin näyttelijä on OK nähden siihen miten laimea versio hahmosta oli esitettävänä...Tarina joka elokuvaan kirjoitettiin toimii ihan hyvin nähden siihen mitä se yrittää tehdä, mutta yleisesti ottaen se on mielestäni vähän kaukaa haetttu. Elokuva siis ei seuraa Henrin ja läheistensä päivittäistä elämää vaan siinä on isompi draamakuvio. Toimiiko sellainen mielestäni tässä konseptissa, en ole vielä osannut päättää.

En väittäisi elokuvaa täysin ajanhukaksi, koska se voisi olla paljon huonompikin ja kuten sanottua siinä on viihdyttävät hetkensä...mutta jos et katso sitä, et menetä mitään.

Typerän elokuvatrailerin alle linkitän vielä pari sen paaaljon paremman animaatiosarjan jaksoa.

                                               ELOKUVAN VIRALLINEN TRAILERI:

TV-SARJAN JAKSOJA:

"Hirveä Henri ja dinosauruksen päivä" (englanniksi) 

Tämä on sarjan standardista poikkeava jakso,

yksi harvoista johon kuka tahansa voi samaistua.
Todella hyvä, hauska ja tunteita herättävä myös.

"Hirveän Henri  ja hirveä hamsteri" (englanniksi)

 Toinen suosikkijaksoistani. Henryn hamsteri Fang

on mahatava hahmo, suosikkini kaikista. :D
Se tekee kaikenlaista hulvatonta monissa jaksoissa, mutta

tää jakso on omistettu sille.

Movie Monday #18: Lainsuojaton

Movie Monday tahtoo tietää suosikkini elokuvamaailman lainsuojattomista. Hm...Ensin ajattelin puhua Young Guns-elokuvien Billy the Kidistä, mutta taidan sittenkin kallistua tohtori Hannibal Lecteriin. Todennäköisesti Kid on oikeasti enemmän suosikki, mutta kun juuri nyt kiinnostaa enemmän turista Lecteristä.

Pidin Hannibalista kovasti jo vain Uhrilampaat nähtyäni; hänen syvällinen, filosofoiva ja hienostunut persoonansa ja kuinka hän lukee ihmisiä niin hyvin, on kiehtova kontrasti hänen sisällään pesivän hirviön kanssa. Saati sitten se, että ko. elokuva ilmaisee selkeästi myös sen että hänessä on aimo annos ihmisyyttä jäljellä, halussaan saada selliinsä ikkuna maisemien katseluun, ja kuinka hänen mielestään maailma on mielenkiintoisempi paikka kun agentti Starling on siinä, mistä syystä hän ei halunnut tappaa tätä. Mutta se oli vasta elokuva Hannibal joka sai minut jonkinasteiseksi faniksi, sillä se paljasti että äsken mainittuun oli eräs toinenkin syy, ja että hän mieluummin leikkaa irti oman kätensä, kuin satuttaa Claricea. Se on erityisen vaikuttavaa mieheltä joka tappaa ihmisiä kylmäverisesti siihen tyyliin kuin Hannibal sille yhdelle vanginvartijalle teki siinä kuuluisassa pakenemiskohtauksessa...

Hannibal on upea ja mielenkiintoinen yhdistelmä hirviötä ja ihmisyyttä, mikä voi johtua mm. siitä että hänen hahmonsa kuulema inspiroitui lukuisusra eri todellisen elämän psyykkisesti sairaaista rikollisista. Anthony Hopkinsia parempaa näyttelijää en osaa kuvitella ko. rooliin, vaikka kyllä se Gaspard Ulliel ihan kivasti sen teiniversion roolin veti, vaikkei näyttänyt tippaakaan Hopkinsilta mikä hieman häiritsi.

Mutta samapa tuo, koska en muutenkaan pidä Hannibal Rising-osasta ko. hahmon tarinaa. Ja minusta on menetys, että se on canon-osa eli hahmon luojan itse visioima. Minusta Hannibal olisi ansainnut paljon omaperäisemmän "nousun". Se olisi voinut vaikka liittyä jotenkin hänen psykiatrin ammattiinsa. Minä en edes näe siinä canon-tarinassa mitään logiikkaa. Tai no, ainakaan tarpeeksi. Jotenkin se vaan tuntui vähän pakotetulta. Olisivat edes saaneet näyttää kirjaimellisesti ne hetket kun Hannibalin psyyke romahti. Voihan toki olla, että kirjaversio sen tekeekin, mutta silti - edelleenkin hän olisi ansainnut omaperäisemmät lähtökohdat. Viihdyttävä tarina ja elokuva se silti on, ei sillä.

Movie Monday #11: Ärsyttävin elokuvahahmo

Movie Monday 11, ja tittelin voittaa Jesse Reeves elokuvasta Kadotettujen Kuningatar (Queen of the Damned, vuodelta 2002)...Heti alkuun on mainittava että vaikka ko. elokuva pohjautuukin Anne Ricen Vampyyrikronikoiden 2. ja 3. osiin, ko. elokuvan juonella ja hahmoilla on harvinaisen vähän tekemistä ko. kirjojen juonen ja hahmojen kanssa. Mitään Jesse/Lestat -"rakkaus"suhde-sontaa ei kirjoissa ole ja Jessen hahmolla ei ole kirjan ja elokuvan versioiden välillä mitään muuta yhteistä kuin nimi, hiusten väri ja työpaikka. Voisin raivota kilometrimerkinnän ko. leffasta yleensäkin, mutta jos nyt sitten keskitytään vain Jessen mätään hahmoon. SAATANA, että joku voikin olla tappoärsyttävä pakkomielteinen riemuidiootti - yksi ko. elokuvasovituksen pahimpia loukkauksia Anne Ricea kohtaan!

Kirjojen Jesse Reeves on 35-vuotias, hienostunut ja fiksu nainen joka on kiinnostunut Lestatista vain paranormaalia olentoja tutkivan työnkuvansa puolesta eikä hän todellakaan halunnut muuttua vampyyriksi, vaan hänet jouduttiin muuttamaan jotta henkensä säilyisi ja se ei tosiaankaan ollut Lestat joka häent vampyyriksi muutti.

Elokuvan Jesse Reeves on hyvällä säkällä parikymppinen, kammottavaan vaatetyyliin tykästynyt pakkomielteinen pikku paska jolla on selvästi päässä vikaa jos sillä nyt edes on aivoja joissa voisi olla vikaa.

Siis ihan ilman vertailua kirjoihinkin, tuon leffan Jesse on jotain syvästi raivostuttavaa ja tiedän lukemattomia jotka olisivat ilolla katsoneet Lestatin tappavan sen nartun heti ensimmäisellä kohtaamisella. Elokuvan Jessica-poo on:

• Imbesilli joka tunkee vampyyrien yöklubiin yksin, ilman minkäänlaista asetta itsepuoloustuksekseen saati kertomatta menostaan kenellekään. Siis vaikka ei ilmeisesti halunnut tulla purruksi tai tapetuksi, päätellen tätä tempausta seuranneesta typerän näköisestä pakenemisesta... = Mitä V*TTUA!?
• Tunkee Lestatin seuraan vaikka tämä on aiemmin jo melkein tappanut hänet ja lopulta ilmaissut ettei kelpuuta naikkosta edes ateriaksi. Kuvittelee Lestatin olevan hänestä romanttisesti kiinnostunut vaikka tämä oli tehnyt kirkuvan selväksi että ei ole. = Jesselle "ei" on "kyllä".
• Haluaa Lestatin muuttaavan hänet vampyyriksi vielä senkin jälkeen kun Lestat on kirjaimellisesti osoittanut ihmisyyden kallisarvoisuuden ja kuinka paljon Lestat itse sitä arvostaa. = Jesse ei osaa kuunnella eikä kunnioittaa toisten mielipiteitä ja tunteita.
• Tunkee TAAS Lestatin seuraan kutsumatta ja ilmeisesti edelleen aikeissa vängätä "muuta mut vampyyriks pliiz niinq hei meiät on luotu toisillemme!!!1111" = ARGH!!!! Onneksi se oli Lestatin konsertissa niin ei tarvinnut kuunenlla sen vinkumista ja aivottomia perusteluja, eikä Lestat joutunut huomaamaan sen läsnäoloa lainkaan. Ikävä kyllä Jesse pilasi muutoin upeaa kohtausta tunkemalla ruutuun parinkymmenen sekunnin välein kirkumaan aivottomasti.
• Ylipäätään elokuva-Jesse kuvittelee itsestään aivan liikoja.
  
  Elokuva päättyy pakottamaan Lestatin ja Jessen pariutumaan ja leffantekijät kehtaavat vielä väittää siinä olevan jotakin logiikkaa. Tosin, ne väittivät myös pyrkineensä pysyä hahmojen persoonille uskollisina mitä kirjojen hahmoihin tulee, vaikka aivovammaisinkin huomaisi miten ne käänsi leffaversiot päälaelleen ja Jessen hahmo tosiaan on 98%:sti niiden oma, äärimmäisen huonosti kirjoitettu hahmo eikä missään määrin verrattavissa kirjan Jesseen. Siis kuten elokuva-Jessellä, sen elokuvan tekijöilläkään oli pudonntut "muutama" ruuvi päästä.
  
  Tässä on muutama tekemäni video vuodelta 2009:
  
  Looginen ja realistinen näkemys elokuva-Lestatin tunteista ja aatoksista mitä elokuva-Jesseen tulee - (ja siis elokuvan sisältö tukee tätä näkemystä noin 10.000% vahvemmin kuin sitä suosittua ja sokeaa romanttista sontaa.)

Ja tässä "toteutan" minun ja lukemattomien muiden unelman:

Ja tässä selitän miksi elokuva-Jesse on vainoaja:

Lopuksi, tässä linkki englanninkielisell Lestat/Jesse anti-fanisivustolleni jossa kritisoin, vaahtoan ja vihaan tuota leffa-paritusta ja Jessen hahmoa. Siis kyse ei ole mistään silmittömästä, vaan ihan rakentavasta kritiikistä ja hyvistä pointeista. ---> Never Yours - Lestat&Jesse Hate Site.

Movie Monday #10: Who Would You Be?

Jätän nyt tuon yhdeksännen "Mikä fiilis?" -haasteen Movie Monday:sta väliin, ainakin toistaiseksi. Voi olla että myöhemmin lisään sen, jos muistuu jokin mieleen. Mutta tällä kertaa siis pitäisi päättää minkä elokuvan maailmassa haluaisi elää joko omana itsenään tai ko. tarinan jonkain hahmona, jne.

Yririn kovasti miettiä jotain vähemmän massahysteria-maailmaa, mutta minkäs teet. Ei auta itku markkinoilla, kun mikään ei voita Rowlingin Harry Potter -universumia! Ja vaikka oikeastaan eläisin mieluiten ko. kirjojen maailmassa, niin leffat nyt on ihan tarpeeksi lähellä sitä. Itse asiassa, olisin oikein meielelläni kirjan versio Barty Crouch Juniorista Harry Potter ja Liekehtivä pikari -elokuvan mukaisessa tarinapolussa, jossa se ei joudu ankeuttajan suutelemaksi. 8D Juniori siksi että kaikista kuolonsyöjistä sillä on mielenkiintoisin hahmokehitys ja pimentoon jäänyt elämäntarina tiettyyn pisteeseen asti. Lienee sanomattakin selvää että kaikkein mieluiten olisin oma tulkintani ko. hahmosta, ko. elokuvan maailmassa. (Jos kiinnostaa, voit lukea minun Barty Crouch Jr. -versioni esittelyn täältä.)

Aivan omana itsenänikin olisi ok elää Pottermaailmassa, mutta vain jos tietäisin velhoyhteiskunnan olemassaolosta ja siltikin paljon mieluummin itsekin velhona. Hajoaisin varmaan kateudesta jos joutuisin oikeasti elämään siinä maailmassa ilman taikavoimia. Kun nytkin jo harmittaa joskus vietävästi ettei ole. :D Vaikka ei henkilökohtaiset taikavoimat toki ainoa vetävä puoli ko. maailmassa ole, vaan ylipäätään taikaelementin tuomat kiehtovat paikat, olennot, ammatit, harrastukset ja tapahtumat. Joten haluaisin olal vähintäänkin surkki, mutta tosiaan jos saisin valita, niin ihan läpikotaisin velho. :D Ihmissusikin haluaisin olla muuten, mutta kun niiden osa pottermaailmassa ei ole kaksineen ja lisäksi mitään parannuskeinoa ei ole, joten ehkäpä vain kaverustuisin jonkun ihmissuden kanssa.

Olisi toki jännää päästä katsomaan sivusta tai osallistumaan Harryn ja kumppaneiden kouluvuosiin koulutoverina, mutta toisaalta vielä mieluummin eläisin kouluaikani '70'luvulla. Koska vaihteen vuoksi olisi kiva kasvaa jollain toisella vuosikymmenellä ja ysärin ja kasarin jälkeen suosikkini on seiskyt-luku samalla kun kaksi ensiksimainittua ovat jo tarpeeksi tuttuja. Sitä paitsi niin pääsisin tutustumaan Harrya edeltävään sukupolveen paremmin. Joka tapauksessa asuisin Britanniassa, yay!

Taikaministeriö on niin paska ja kiero paikka, että sinne en suurin surminkaan menisi töihin, (paitsi Barty Juniorina Voldemortin vakooja-agenttina.) Voisin aikuisvuosinani haluta värväytyä Tylypahkaan professoriksi, koska pidän lapsista, mutta toisaalta silloin menettäisin 9 kuukautta muun maailman menosta. Ehkä perustaisin oman yrityksen Tylyahoon tai Viistokujalle...keksisin jonkun mullistavan liike-idean jolla rikastuisin rytinällä. Ja perustaisin Hermionen tapaan sorrettujen taikaolentojen oikeuksia puolustavan kerhon, säätiön, mikä nyt onkaan. Kotitonttujen sijaan taistelisin ihmissusien puolesta.

Ja kuka ohjaisi elämänI? Paha mennä sanomaan kuka ohjaaja olisi tarpeeksi kunnioittava potteruniversumia kohtaan, jos lähdettäisiin Potter-elokuvien ohjaajien joukosta muita katselemaan, joten valitsen joko Mike Newell (Liekehtivä pikari) tai David Yates (Kuoleman varjelukset.) Ne voisivat oikeastaan yhdistää voimansa. Newell sai aikaan upean pottermaisen tunnelman ja muutenkin visuaalisuus oli mahtavaa, mutta Yates piti homman ehkä jotenkin paremmin kasassa. Tosin, vaikea sanoa kun ei tiedä kuinka paljon leffan lopputuloksessa oli ohjaajan ja kuinka paljon näyttelijöiden, käsikirjoittajien ja tuottajan näkemystä. Ohjaajan näkemys nyt käsittääkseni elokuvissa yleensä eniten painaa ja näkyy, mutta silti.

Joooo...Pottermaailma on mahdoton unelmani. Luojan kiitos Rowling sallii fanfictionin ja joku nerokas ihminen joskus aikoinaan keksi foorumiroolipelit! ♥♥♥♥♥

MovieMonday #8 - Lapsuuden sankarille

Kahdeksas Movie Monday -haaste. Muistan yhä näin lähemmäs kolmekymppisenä kun lapsena revin äitiäni hihasta kadulla, osoitellen innoissani Leijonakuningas -elokuvan ulkomainosta vaatien sitä leffaa omakseni, sekä sen hetken kun hän ojensi sen minulle lahjaksi myöhemmin sinä vuonna, ja sen hetken kun lueskelin VHS:n takakantta auringonvalossa. Ja sen kun jankutin loputtomasti kaupungilla haluavani sen Simba-pehmolelun, kunnes lopulta pyyntööni suostuttiin. Lista voisi jatkua loputtomiin. Kaikki vähäpätöisimmitäkin ja mitä erilaisimmat Leijonakuningas-liittoiset hetket ovat syöpyneet mieleeni niin vahvana että ne olisivat hyvin voineet tapahtua vasta eilen.


Rakastuin elokuvaan niin, että varsin pitkän aikaa taisin katsoa sen lähes joka päivä ja etenkin joka ikinen kerta kun serkkupoikani tuli kyläilemään. Silloin kun en katsonut sitä, puhuin siitä tai piirsin fanitaidetta, lähinnä pentu-Simba -aiheisia. Olin jo sen verran iso (henkisesti) etten leikkinyt Simbaa tai Leijonakuningasta kavereideni kanssa. Siis eläinhahmojen leikkiminen kuului varhaisempaan leikki-ikään. Anyway... Vaikka Leijonakuningas siirtyi tietenkin teini-iän ja muiden fandomeiden tieltä vähän sivummalle, rakkauteni ei hiipunut tippaakaan ja pakkomielteeni/rakkauteni ko. elokuvaa kohtaan oli jäänyt myös perheeni mieleen, sillä vaikken ollut vuosiin aiheesta liiemmin puhunut, vuonna 2003 äitini tiedotti että se on palaamassa leffateatteriin pariksi päiväksi ja lupasi vieläpä maksaa matkani Helsinkiin jossa siis veljeni kanssa kävin sen sitten vihdoin ekaa kertaa elokuvateatterissa katsomassa ja upeaa oli!

Nyt on vuosi 2011 enkä vieläkään ole jättänyt Leijonakuningasta taakseni. Päinvastoin, fanipoika sisälläni on viime vuosina elänyt taas paatoksella. Näkyvimmin tämän elokuvan/hahmon henkilökohtainen tärkeys ilmenee sillä, että saatan - joskin melko harvoin - vapaa-aikanani innostua viettään tuntikausia väitellen siitä mikä on virallista ja mikä fanfictionia Leijonakuningas-tarinan ja etenkin Simban hahmon suhteen, vaikka voisin yhtä hyin vain heittää pöytään Disneyn kirjaimellisesti kertomat faktat ja jättää asia siihen. Joskus teenkin niin, mutta usein innostun hyppäämään väittelyn pyörteisiin vaikka tiedän ettei asiasta ole Disneyn faktojen valossa periaatteessa mitään järkeä väitellä. Teen niin sillti ehkä siksi, että joskus niiden väittelyiden ulkopuolinen lukija tulee kiittämään minua syystä että ne selkeyttivät hänelle totuuden kaikkien sekavien fanispekulointien keskellä. Katsokaas kaikille ei pelkät faktat uppoa perille vaan ne pitää muotoilla eri tavoin. Ja ylipäätään rakastan kirjoittaa syvällisiä kirjoituksia ja keskustelua Simbasta ja tämän tarinasta.

Siksi, tänä vuonna perustin engalnninkielisen keskustelufoorumin jossa elokuvat ja kirjat/sarjakuvat erotetaan toisistaan kuten Disneykin tekee, koska en todellakaan ole ainoa fani joka kuvainnollisesti hakkaa päätään seinään totaalisen turhautuneena niihin faneihin jotka suhtautuvat spinn-off -kirjoihin/sarjakuviin lähes uskonnollisella tasolla ja väkisin levittävät niitä virallisena totuutena täysin sotkien sen todellisen tarinan ja hahmon pointin, surutta sivuttaen Disneyn elokuvantekijöiden kertomat faktat. Joskus he suorastaan suuttuvat jos heidän eteensä heittää jonkun faktan... Tuollaisten fanien asenne siis estää kaiken järjellisen, henkevän ja rakentavan keskustelun siitä hahmosta ja tarinasta jonka Disney oikeasti halusi kertoa. Tuolla perustamallani keskustelufoorumilla sitä ongelmaa ei ole, koska suhtaudumme tarinaan Disneyn näkökulmasta emmekä vain omien mielihalujemme vaikka niitäkin tietenkin saa jakaa ja fanfictionin mahdollisuudet ovat rajattomat...

Fanfictionista puheenollen, vuonna 2008 perustin myös suomenkielisen Leijonakuningas -foorumiroolipelin joka toimii vaihtoehtoisessa todellisuudessa jossa kerromme tarinan jonka menetimme Mufasan kuoleman myötä eli tuossa pelissä Mufasa ei kuole ja Scarin juonittelut paljastuvat. Peli on yhä toiminnassa enkä ole unissanikaan sitä sulkemassa. Itse pelaan siellä tietenkin Simbaa.
Tavallista fanfictionia olen myös alkanut kirjoittaa Simba-analyysi-keskeisesti, ensimmäisen tarinan ensimmäinen luku on valmis ja julkaistu. Se on 'midquel' eli kertoo mitä tapahtui Scarin kuoleman ja Kiaran syntymän välissä, elokuvien tarinapolulla jossa Kiaralla ei koskaan ollut sisaruksia. Kirjoitan englanniksi, koska joudun roolipelaamaan suomeksi. Jos kiinnostaa, lukaisepa täältä; Never Doubt I Love - Chapter 1: My Mind's Eye.

Mikä Simbassa sitten on niin merkittävää minulle? Samaistun Simban perusluonteeseen hyvin pitkälti ja hänen ihanan traaginen tarinansa myötä hänelle muodostunut psykologia on äärimmäisen mielenkiintoinen.
Nostan hattua erityisesti Leijonakuningas 2 -elokuvan käsikirjoittajille. Monet väittävät Simban olevan siinä out-of-character, mutta minun mielestäni ei todellakaan ole vaan käsikirjoittajat ottivat loistavasti huomioon Simban elämänvaiheiden ja traumojen kaikki tasot ja sen miten ne realistisesti vaikuttaisivat henkilön kehitykseen. (Simban kehitys-analyysini englanniksi täällä.) Minusta oli myös mainio päätös tehdä LK -elokuvan lopun sukupuolettomasta pennusta tytär eikä poika. Simban psyykkeeseen nähden on paljon mielenkiintoisempaa kun tämä joutuu yrittään kasvattaa eri sukupuolta edustavaa lasta - varsinkin kun on itsekin henkisesti vielä aika pitkälti vain pelokas pikkupoika.

Disney teki Leijonakuninkaan ihan selvästi pikkupojille; tarinan päähenkilö on 11-vuotias pikkupoika, keskeinen elementti isä/poika-suhde ja sivuelementtinä veljenpoika/setä-suhde, ja maanpaossakin pikkupoika päätyi kahden hulttion jengiin elämään huoletonta poikamieselämää ja röyhtäillen aterian päälle + Timon ja Pumba olivat järkyttyneitä kun romanttinen tunnelma tuhoaa heidän poikamiesboksinsa. ;D Liekö siis ihme, että he halusivat jatko-osasta oman elokuvan pikkutytöille. :) Mutta kyllä vain, kumpikin upea elokuva on perhe-elokuva josta aikuiset saavat eniten irti. Jos en vallan väärin ole ymmärtänyt, Leijonakuningas on maailmanhistorian parhaiten myynyt animaatioelokuva.

Kolme tekemääni fanivideota Simbasta:

SIMBA & MUFASA: MY IMMORTAL

SIMBA & SCAR: ANGELS

SIMBA & KIARA: ALL THAT REALLY MATTERS

Movie Monday #2: Rakkain elokuvahahmo

 Movie Monday -haastee vol. 2. "Rakkain" on ehkä turhan vahva sana, mutta kun en omaa elokuvahahmoista ketään oikeasti rakasta. TV ja kirjahahmoista olisi todennäköisesti löytynytkin. Mutta onneksi haaste on suhteellisen yleiskattava vaikka otsikko onkin 'rakkain'. Yritin ensin miettiä hahmoa elokuvasta joka ei perustu kirjaan, mutta kun mistään ei löytynyt tarpeeksi merkittävää päädyin sitten lapsivampyyriin nimeltä Eli, elokuvasta Let The Right One In, (Låt Den Rätte Komma In), joka pohjautuu samannimiseen kirjaan. Ja puhun nyt siitä alkuperäisestä, ruotsalaisesta elokuvasta vuodelta 2008.

En sinänsä omaa Eliin mitään tunnesiteitä tai samaistumista, mutta hän on psykologisesti niin monitahoinen ja mielenkiintoinen hahmo kuin osaan näin äkkiseltään kuvitella ja rakastan psykologiaa. Tästä hahmosta ja syistä sen voittoon tässä haasteessa on hankalaa puhua spoilaamatta totaalisesti koko leffan syvimmän olemuksen, eli jos satut kiinnostumaan tästä elokuvasta, älä lue trailerin alla olevaa osuutta ennen kuin olet katsonut tämän elokuvan.

Elokuva kannattaa tietenkin katsoa alkuperäisen ääniraitansa kanssa vaikkei ruotsia ymmärtäisikään. Live-action-leffoja kun ei koskaan onnistuta dubbaamaan uskottavasti ja muutenkin hahmoista menee suurin osa hukkaan jos joku ulkopuolinen yrittää survoa näkemystään jonkun toisen näkemykseen hahmosta. Saahan DVD:lle kuitenkin suomitekstityksen. Tämä elokuva kulkee Suomessa nimellä Ystävät hämärän jälkeen, mikä saattaa takatekstiin yhdistettynä antaa elokuvasta lapsellisen kuvan, mutta usko minua - totuus on jotain aivan muuta!

Eli vaikuttaa olevan 12-vuotias tyttö joka muutettiin vampyyriksi kauan sitten ja on selviytynyt häneen ihastuneiden poikien avulla jotka jakoivat elämänsä tämän kanssa, kukin vuorollaan kasvaen miehiksi ja murhaten tämän puolesta, toimittaen tälle verta. Eli ei kuitenkaan ole mikään vampyyriprinsessa olemukseltaan ja on muutenkin epätavallinen vampyyriksi. Hän kärsii suuresti hirviöstä sisällään, mutta ei valita siitä - ja hänellä on paljon suurempikin kärsimys osanaan. Elissä yhdistyy mielestäni hienosti väkivaltaisuus, rakkaus ja myötätunto. Tarina rakentuu sen ympärille, kun Eli ystävystyy tulevaksi sarjamurhaajaksi taipuvaaisen, raa'asti koulukiusatun 13-vuotiaan Oskarin kanssa ja auttaa häntä taistelemaan takaisin kiusaajiaan vastaan. Tarina saattaa kuulostaa jossain määrin klisheeltä, mutta toteutus ei todellakaan sitä ole, ja siitä suuri kiitos nimenomaan sille mitä Elin hahmo todellisuudessa paljastuu olevan.

Oskar tahtoo Elin tyttöystäväkseen vaikka Eli on monta kertaa hokenut, ettei ole tyttö ja koska itsekin pitää kovasti Oskarista, kysyi jo kerran pitäisikö Oskar hänestä silti jos hän ei olisi tyttö? Kliseisessä vampyyri/kuolevainen-rakkaustarinassa tämä tarkoittaisi Elin vampyyriyttä, mutta ei tällä kertaa. Eli(as) on lapsi jota purrut vampyyri ei vain purrut häntä, vaan myös kastroi tämän juuri teini-iän kynnyksellä olevan pojan ja vielä pahempaa. Tuo vampyyri leikkasi irti ihan kaiken, näin pakottaen Eliaksen elämään verenhimoisena hirviönä ja sisäisesti poikana lapsuuden ja teini-iän kynnyksellä, voimatta koskaan sitä ulkoisesti esittää - päinvastoin joutuen esittämään vastakkaista sukupuolta ja sitäkin varsin näkyvää totuutta salaillen. Hän suostui Oskarin tyttöystäväksi sillä ehdolla ettei tyttö -ja poikaystävien ole tarkoirus tehdä keskenään mitään "erityistä", (lue; seksuaalista.)

Elin ongelma paljastuu Oskarille kuitenkin vahingossa. Kirjassa Eli kirjaimellisesti kertoo tarinansa, mutta elokuvassa näytetään vain vihjaileva arpi kohdassa jossa Eli vaihtaa vaatteita. Jota arpea minä en muuten nähnyt, kun näkökykyni on huono enkä keskittynyt sillä hetkellä elokuvaan täysin - mutta silti tiesin ettei Elin "en ole tyttö"-hokema tarkoita vampyyriyttä. Aavistin että Eli on oikeasti poika - en vain kuvitellut traagisuuden olevan ihan tuota tasoa. Sen näyttelijän tavassa sanoa "en ole tyttö" oli vain jotain liian synkkää liittyäkseen vain vampyyrielementtiin.
 

Joten, Eli voitti tämän Rakkaimman elokuvahahmon kategorian olemalla nuori poika joka joutuu - potentiaalisesti ikuisuuden - elämään äärimmäisen traumaattisen kokemuksen kanssa joka myös pakottaa elämään väärän sukupuolen roolissa, ja verenhimoinen hirviö sisällään, mutta on kuitenkin säilyttänyt myötätunnon ja kyvyn rakastaa. Paljonko enemmän psykologiaa yli lähes kaiken rakastava voi toivoa kuvitteelliselta hahmolta?

Minähän en välitä homoparitus-fictionista tai pidä homoseksuaalisuutta mitenkään erityisenä, mutta Elin ja Oskarin rakkaustarinassahan ei ole kyse siitä vaan jostain paljon monitahoisemmasta. Enemmänkin veren ja molempien puolelta henkisen tuskan kierouttamasta varhaisteini-asteen romanssista, jossa sukupuolilatautuneen seksuaalisuuden rajat ylittyvät ehkä juuri tapauskohtaisen erityisluontonsa takia. Elokuvan loppukohtaus on todella ikimuistoinen ja vaikuttavasti kuvattu. Sitä et taatusti tule ikinä unohtamaan ja todennäköisesti et haluaisikaan vaikket kauhusta niin välittäisikään. 

"Snälla Oskar... bli mig lite."
"Please Oskar...be me a little."