Kyllä, tiedän että nuoret lapset eivät välttämättä saa psyykkisiä ongelmia katsellessaan mitä tahansa kauhua, jotkur eivät välttämättä edes painajaisia. Ja tiedän, että lapset rakastavat kauhua. Mutta kauhugenressä on niin paljon erilaista, että sen ei todellakaan tarvitsisi olla tuollaista kauhua tyydyttääkseen pikku kauhufanien kauhunjannon.
Siis mikä on pointti siinä, että ehdointadoin poltetaan häiriintyneitä ja äärisynkkiä teemoja ja mielikuvia niin nuoriin mieliin? 3-vuotias tai edes 7-vuotias ei mitenkään voi vielä käsittää tarinoiden kuten esim. 'Uinu, uinu lemmikkini' peruspointteja, ei ainakaan merkittävän hyvin, joten kauhutarinan hienot pointit ja opetukset eivät todellakaan ole pätevä perustelu. Samalla kun nuo häiriintyneet ja synkät teemat ja kuvat eivät voi tehdä ketään järjissään olevaa sen onnellisemmaksi kuin oli ennen sen näkemistä. Eli 'no kun se tekee lapseni iloiseksi/onnelliseksi' olisi naurettavaa epärehellisyyttä itselleen.
Joten miksi antaa paaaaljon asetettua ikärajaa nuoremman lapsen katsoa 'Uinu, uinu lemmikkini' tai vastaavan elokuvan? Se ikäsuositus on K-15/16 tai K-18 ihan hyvästä syystä. Ja vain koska jonkintyyppinen K-15/K-18 elokuva oli okei, ei tarkoita että kaikki olisivat. (Syvennyn tuohon pointtiin vähän myöhemmin tässä.)
Mutta pohjimmainen pointti on: Vain siksi että lapsi saattaa selvitä onnellisena tuonkaltaisen kauhun näkemisestä, ei tarkoita että tämän olisi pakko saada nähdä sellaista vain koska haluaisi. Kun lapsi voi selvitä täysin onnellisena vaikka laitettaisiinkin odottamaan muutama vuosi. Miksei annettaisi lasten mielen pysyä vapaana turhasta määrästä synkkyyttä ja kauhua edes sen verran pidempään, ja sallia häiriintynyt ja erityisen synkkä kauhuelokuva vasta kun lapsi on lähempänä suositettua ikää?
Minun vanhempani antoivat minun katsoa kauhua kun olin pieni, mutta se oli enemmänkin...kun olin 4-vuotias katselin "Nakertajat", hupsun kauhukomedian karvaisista, lähes söpöistä avaruusolioista jossa oli hyvin vähän häiriintyneitä kohtauksia jos lainkaan. Ja siltikin siinä oltiin minä ja koko perhe yhdessä katsomassa. Ja läpi ala-aste-vuosieni mun sallittiin katsoa K-16 -ikärajaisia vampyyrielokuvia, muttei koskaan myöhään illalla tai yöllä vaan ottaa videolle ja katsoa seuraavana päivänä. Ja pointti oli: vampyyrielokuvia - siis selkeästi fantasiaolennoista joita esiintyy myös lastentarinoissa.
Ei mitään elokuvia 2-vuotiaista taaperoista jotka kuolevat väkivaltaisesti vanhempiensa silmien edessä ja nousevat sitten haudasta kannibalistisen demonin riivaamana, juoksennellen ympäriinsä leikkausveitsi kädessä raa'asti teurastamassa naapurinsa, oman äitinsä ja melkein isänsä, ja isä tappamassa olennon joka oli ulkoisesti hänen oma pikkupoikansa. Ei elokuvia joissa hilluu hämmästyttävän karmiva hirviömäisen näköinen naikkonen jonkin kammottavan selkäydinsairauden kanssa kirkumassa painajaismaisia asioita. Ei elokuvia pedofiili-lapsenmurhaajasta joka palaa kuolleista unimaailman kautta tappamaan ja ahdistelemaan teinejä näiden unissa.
Toki, 'Uinu, uinu lemmikkini' on luokiteltavissa fantasiakauhuksi ja Wendigo on fantasiaolento. Mutta sen tarina ei ole millään tavalla lastensadun kaltainen ja wendigo ei esiinny missään lastensadussa. Kannibalismi ei esiinny missään lastentarinoissa, ei ainakaan läheskään samalla tavalla kuin 'Uinu, uinu lemmikissä'. (Eli kyllä tunnen tarinan Hannusta ja Kertusta mutta se ei ole missään määrin samanlainen kuin wendigo tuossa elokuvassa.) Ja näiden syiden takia sitä ei voi verrata fantasiakauhuun kuten vampyyrit. Eikä Freddy Kruegeria ja Elm Street -elokuvien konseptia. Eli fantasiaelementti itsessään ei automaattisesti tee siitä lapsille soveliasta. Se riippuu siitä miten ja minkä kautta se fantasia esiintyy.
Muistan kun olin jotain 10v ja bongasin 'Uinu, uinu lemmikkini' tv-ohjelmien joukossa lehdestä. Se oli söpö nimi ja kun näin sen olevan kauhua, halusin kovasti katsoa sen. Luojan kiitos minun ei sallittu, ei edes videonauhalta päiväsaikaan. Eikä olisi sallittu ylipäätään katsoa sitä tai vastaavaa ennen teini-ikää.
Tärkeää huomata myös, että 30+ -vuotias Stephen King kirjoitti sen tarinan pitkän ja palkitun kauhukirjailijan uran jälkeen ja kirjoitettuaan joitain tarinoitaan omien painajaistensa inspiroimana...Ja jopa hän itse häiriintyi tarinastaan niin paljon että laittoi sen sivuun eikä halunnut julkaista, tuntien menneensä liian pitkälle sen aiheen kanssa. (Hän vastahakoisesti luovutti sen julkaistavaksi, kun kustantajansa vaati viimeistä kirjaa sopimuksen lopulla.) Stephen King - yksi kirjallisuuden historian parhaiten myyneistä ja palkittuista kauhukirjailijoista - halusi bannata oman tarinansa koska tunsi sen mennen liian synkäksi aiheensa suhteen. Sen luulisi sanovan PALJON.
Olen iloinen, että King antoi ko. kirjan julkaistavaksi, koska aikuinen voi täysin käsittää ja arvostaa sen tarinan pointteja ja opetusta.
Niille jotka pitävät 'Uinu, uinu lemmikkini' tarinaa pelkästään asiattomana saastana, saatoit missata sen että se on tarina siitä miten pitkälle ihminen voisi mennä syvimmässä surussaan (mikä on kertomisen arvoinen varoituksena ja psykologisena tutkimuksena), kuinka paljon kauhua ihmismieli voi kestää ilman että järkkyy sairaaksi (mikä on kertomisen arvoinen edellämainituista syistä), ja kuinka joskus kuollut on parempi. Mikä on kertomisen arvoinen koska se voi todella auttaa rakkaan ihmisen kuoleman käsittelyssä varsin paljon. Minä en henk.kohtaisesti osaa kuvitella tehokkaampaa tapaa tehdä nuo pointit selväksi kuin tuollainen tarina.
Mutta tuollaiset asiat menevät täysin ohi pienen tai nuoren lapsen ymmärryskyvyn. Joten heille ei jää muuta kuin häiriintyneet ja ankeat kuvat ja teemat. Minä en ikinä antaisi alle teini-ikäisen lapseni katsoa jotain sellaista.
Enkä ymmärrä miksi yksikään vahempi antaa. Huom, en kritisoi enkä ihmettele miksi vanhemmat antaa lastensa katsoa kauhua, tai edes jonkin sorttisia K-15 -kauhuja, mutta miksi häiriintynyttä kauhua? Kun ei ole kertakaikkiaan mitään tarvetta antaa, ja kun moisen kauhun katseleminen ei mitenkään voi tehdä heistä onnellisempia millään tavalla jolla olisi jotain väliä.
Yrittäisikö joku selittää tuollaisten vanhempien psykologian?
Ja ei kannata hyökätä kimppuuni verbaalisti sillä olen tehnyt monella muotos selväksi, että en ole niitä tiukkapipoisia kristittyjä jotka vastustavat lasten kontaktia minkäänlaiseen kauhuun. En vain ymmärrä miksi sen pitää olla myös häiriintyneeseen kauhuun.
