3D-elokuvat

 Koin juuri ensimmäisen 3D-elokuvaelämykseni. Kävin katsomassa Titanic 3D:n siinä uskossa että näkisin sen 2D:nä, mikä olisi riittänyt koska halusin vain nähdä yhden kaikkien aikojen suosikeimmistani elokuvista vielä kerran uudestaan leffateatterissa. Iloiseksi yllätyksekseni sain sittenkin tutustua 3D-tehosteeseen. Jälkeenpäin vaivauduin Wikipediaan ja selvisi että se johtui kehittyneistä 3D-laseista joissa molemmat linssit ovat samanväriset, ja näin ollen mahdollistavat 3D-kokemuksen meillekin joilla on toisen silmän näkö toista heikompi. Ja minulla se on todella paljon heikompi. Eli, ilmeisesti on pääasia että kummassakin silmässä on edes vähän näkökykyä eli heijastuspiste, koska niitä tarvitaan kaksi syvyysaistimuksen saamiseksi. Vaan jos toinen silmäsi on täysin sokea, et voi kokea 3D-tehostetta mutta kuulemieni väitteiden mukaan näkisit ko. elokuvan kuitenkin 2D:nä kunhan pidät ne 3D-lasit päässäsi. Ilman niitä laseja ei kannata katsoa sillä paljain silmin päivä -ja yökohtauksilla ei ole mitään eroa ja kuva on muutenkin osittain säröinen.

Eli 3D-elokuva on potentiaalinen uhka 2D-elokuvien tulevaisuudelle. Syrjäyttihän digiaikakin analogiset lähetykset niin että kaikkien oli pakko hankkia joko digiboksi tai digitelevisio. Jos niin ikävästi käy, toivon mukaan siihen mennessä olisi edes kehitetty joku tavalliseen televisioon liitettävä tai elokuvalevylle jo valmiiksi saatava teknologia jonka myötä mitään laseja ei tarvita. Koska muuten se olisi todella vittumaista, siis kuka muka haluaa aina tuijottaa elokuvia jotkut hikiset lasit nenällään? Varsinkaan me joilla on lasit jo omasta takaa ja 3D-lasit niiden päällä ei ole mikään huomaamaton juttu vaan painaa aika ikävästi. Elokuvan on oltava tosi hyvä että sen tunteen unohtaa, tai tosi pitkä että siihen tottuu.

Eli, ensimmäinen 3D-elokuvakokemukseni oli Titanic 3D. Vaikka se oli kyllä varsin mielenkiintoista, en kokenut sitä sen arvoiseksi mitä niistä lipuista revitään hintaa, ainakaan viikoloppuisin ja arkisin viiden jälkeen. (14€). Arkipäivän päivänäytökset (7-9€) on vielä juuri ja juuri siedettävä hinta jos elokuva on oikeasti hyvä itsessään, kuten Camoerin Titanic. Mutta siis jos edes James Cameronin Titanicissa 3D-tehoste ei ollut mitenkään tajunnanräjäyttävää tai ihmeellistä, niin missä sitten? Minusta se on ylihypetetty tehoste ja elokuvamaailma pärjäisi hyvin ilmankin. Kyllä minä varmaan 3D dvd-julkaisuja ostan jo omistamistani elokuvista JOS niissä tulee mukana tarpeeksi mielenkiintoista ennennäkemätöntä lisämateriaalia. Muussa tapauksessa minulle riittää jo kokoelmistani löytyvät aiemmat julkaisut.

Siis 3D-tehoste ei saanut minusta uutta fania - mutta sen verran vaikutti kuitenkin, että haluan nähdä jonkukn hyvän kauhuleffan 3D:nä, elokuvateatterissa. Oli se sen verran karmivaa nähdä Kate Winslet alastomana valkokankaalla kolmiulotteisena, kun samalla tiedosti että sen pitäisi olla vain videokuva kankaalla. Ja kumminkin se vaikutti olevan siinä vähän ku ikkunasta katsois. Meinaan siis tietynlaisissa kohtauksissa kauhuelokuvat 3D:nä saattaisivat viedä kauhukokemuksen aika uudelle tasolle. Että pitänee harkita tarkkaan millaista kauhuleffaa menee 3D:nä tuijottelemaan. ^^ Mutta yleisesti ottaen en siis vaikuttunut enkä tule ikinä maksamaan elokuvasta mitään vain 3D-tehosteen takia vaan varmistan että elokuva on vähintään 99% varmasti hinnan arvoinen juoneltaan, ohjaukseltaan ja muulta oikeasti olennaiselta puoleltaan.

TITANIC 100 vuotta

Mä tein vuonna 1999, koulussa historiaturkielman Titanicista, siis siitä oikeasta tapahtumasta, ja sain arvosanaksi 9½. Opettaja kommentoi jälkeenpäin koko luokalle että jatkossa kukaan ei enää saa tehdä tutkielmaa Titanicista, koska ne on kuulema aina niin pirun hyviä. En tajua mikä logiikka tuossa on tai oliko hän ihan tosissaan, mutta...Se oli ainoa tutkielma kouluaikoinani jonka teosta todella nautin ja oli kivaa, koska aihe kiinnosti suuresti ja olin suorastaan rakastunut siihen. Tosin, minä käytin pohjana erästä toista tutkielmaa. Vaikka en muistaakseni mitään tekstiä suoraan kopioinut ja näin pirusti vaivaa itsekin kirjoja ja kuiviakin dokumentteja tutkien, en usko että voisin julkaista sitä ilman tekijänoikeuskrediittejä ja en osaa vetää kaikkea kunniaa itselleni - koska se toinen tutkielma auttoi merkittävästi.

En sit malttanut odottaa 14. päivään asti vaan katsoin Titanicin jo eilen, ekaa kertaa vuosiin. Eikä siitä vieläkään selvinnyt ilamn nessupakettia vieressä. Jack/Rose -tarina oli aikoinaan mulle tärkeä, mutta enää se ei jaksanut niin kovasti liikuttaa vaikka inhoankin edelleen sitä loppua ja mietin aina oisko se voinu selvitä jos ne ois vaihtanu välillä paikkoja. Mutta totesin poistettuja kohtauksia taas katsoessani, että jos ne ois jättänyt ne niiden suhteen kehitystä laajemmin ja syvemmin näyttävät kohtaukset mukaan, loppu olis mun mielestä ollut sata kertaa riipaisevampi. Jotenkin leffan julkaisumuodossa se niiden suhde tuntuu enemmän käsitteeltä kuin kehittyvältä rakkaustarinalta. Hieno tarina siis joka tapauksessa.

Mutta se mikä nykyään eniten vetää kyyneltulvaa on tarinan ei-romanttinen puoli. Titanic on ainoa katastrofielokuva jossa mä välitän niistä randomeistakin ihmishahmoista jotka menettävät henkensä. En tiedä miksi, mutta kai siinä on sit joku ero että se nimenomainen katastrofi tapahtui kerran oikeasti. Siis verrattain elokuviin joissa katastrofi on vain joku fiktiivinen versio randomista luonnokatastrofista tai jotain epärealistisen nopeasti kehittyvää jääkautta...Tai sit se on se että Titanic upposi muutamien ihmisten idioottimaisuuden ja turhien virheiden takia ja tuhannet viattomat, lapsia mukaanlukien, maksoivat siitä hengellään.

kuvan lähde

Ei sitä vaan voi katsoa kuivin silmin kun aivan viime hetkillä ihmiset yrittävät pysytellä poissa jäätävästä vedestä, myös äitejä pienet lapsensa sylissään ja kuitenkin tietäen että ne kaikki kuolevat. Erityisen hyvin jää mieleen se ei-englanninkielinen nainen vauvansa kanssa joka pyysi kapteenia kertomaan mihin pitäisi mennä, ja kun laivasta oli pinnalla enää peräpää, joku äiti piti ehkä 4-vuotiasta lastaan sylissään ja sano että kaikki olisi pian ohi. Varmasti tiesi etteivät selviäisi, toisin sanoen elämä pidentyi vain muutamalla epätoivoisella ja tuskaisella minuutilla. Ja se äiti joka toisen luokan hytissä luki lapsilleen iltasatua siinä hukkumista odotellessa...Ja vanhuspariskunta sängyllä toisiinsa tiukasti kietoutuneena.
Ylipäätään kaikki se perheiden hajoaminen ja kaaos ja pienet ihmiset yrittämässä selvitä jäätävän veden tulvasta ja paineesta, sähköiskuista ja hajoavan laivan murskaavista osista. Tuollaiset tilanteet on omiaan näyttämään kuka ihminen todella on; kaikki ensisijaisesti haluaa pelastaa itsensä, mutta jotkut jäävät silti auttamaan toisiakin. Siinä vaiheessa en enää osaa paheksua vaikka ihminen lopulta jättäisikin asian kesken, jos kuitenkin tosissaan yritti.

"Fifteen hundred people went into the sea when Titanic sunk from under us. There were 20 boats floating nearby and only one came back. One. Six were saved from the water, myself included. Six, out of 1500. Afterwards, the 700 people in the boats had nothing to do but wait.
Wait to die.
Wait to live.
Wait for an absolution, that would never come."

Mulla on ristiriitaisia tunteita niitä laivapoliiseja kohtaan tai mikä niiden titteli nyt olikaan. Niiden jotka yrittivät hallita pelastuveneiden täyttöä ja kukin menivät aina yhden pelastusveneen mukana. Oli niilläkin pirunmoiset paineet ja samalla hätä omasta hengestään, mutta silti ne itsekesset niistä raivostuttivat. Mä oisin varmaan tuupannut sen yhden mereen siitä veneestä kun se kielsi kääntymästä takaisin silloin kun oli jo turvallista palata. Oispahan saanu makua siitä miltä niistä 1500 ihmisestä tuntui siellä uppamispaikalla. Oltais sit poimittu se takas veneeseen vähän myöhemmin.

Yksi hahmo jota inhoan ylitse muiden on se laivan suunnittelija herra Ismay. Se vaikutti ihan tosissaan uskovan ettei Titanic voi upota ja oli muutenkin niin saatanan aivoton paska, että ei mitään rajaa. Ja meni sitten vielä pelastaan ittensä sen sijaan että olis etsinyt vapaalle paikalle jonku lapsen tai naisen. Toisaalta, joutuipahan elämään sen kaiken kanssa. Pidän poistetusta kohtauksesta jossa se kävelee satamassa väkijoukossa ja joko se kuvittelee tai ihmiset oikeasti katsovat sitä syyttävästi sen siinä mennessä. En nyt väitä että koko onnettomuus olis sen niskoille laitettavissa, mutta olennaisen osan se sen syntymisen eteen kyllä teki.

Kapteeni herätti kyllä sympatiani, ja enenn kaikkea herra Andrews. Häntä suren eniten kaikista kuolleista päähahmoista. Sillä oli sydän ja järki paikallaan ja se oli pahoillaan ihmisten kohtalosta vaikkei onnettomuus käsittääkseni ollut millään tavalla hänen syytään paitsi omasta mielestään. ("I'm sorry that I didn't build you a stronger ship, young Rose.")

Mutta ehkä voimallisin elementti koko tarinassa on se tosiasias että pelastusveneitä oli järjestetty vain hädintuskin puolelle matkustajista eli puolella matkustajista ei ollut alunalkajaankaan mitään mahdollisuuksia, mutta silti, lukuunottamatta paria vinksahtanutta porhoa, jokaikinen sielu yritti.

My Heart Will Go On on jännällä tavalla ällöttävän siirappinen, mutta silti todella upea laulu. Tosin se on vähemmän siirappinen jos sen ajattelee yleisesti kaikilta selviytyneiltä niille rakkailleen jotka menettivät Titanicilla, perheenjäsenille ja ystäville yhtä lailla. Teenkin siitä fanivideon tässä lähiaikoina ja linkitän sitten tähän tämän merkinnän loppuun. Hm. Fanivideo. Sana maistuu pahalta tässä tapauksessa, mutta en nyt osuvampaakaan jaksa miettiä. Tai no, 'tribuuttivideo' voisi ehkä toimia paremmin.

Eilisen katselun jälkifiilikset: Ei taas vähään aikaan tee yhtään mieli laivalle.


                                            TITANIC - "NEARER MY GOD TO THEE"

MUOKS. 14.4.2012:
Kävin katsomassa Titanic 3D:n leffateatterissa. Ja näin sen jopa 3D:nä, koska kehittyneet 3D-lasit mahdollistivat sen vaikka toinen silmä on heikompi. Mielenkiintoistahan tämä elokuva oli realistisempana katsoa, mutta ei kyllä 14 euron arvoinen uudistus. Minää tosin käytinkin ilmaisen sarjallipun, että ei sillä. Mutta oli kyllä upeaa nähdä tämä legendaarinen katastrofielokuva vielä kerran elokuvateatterissa ylipäätään, saati sitten muistofiilistelynä 15 vuoden takaisesta ensikerrasta ja siksi että tämä on yksi kaikkien aikojen suosikeimpiani elokuvia. :) Harkitsen käydä vielä toistekin arkena kun lippu maksaa vain 9 euroa mikä on vielä juuri ja juuri siedettävä leffalipun hinta vaikka voisi halvempikin olla...Harkitsen siis tokaa kertaa toiveissa että silloin ei sattuisi joukkoa 12-vuotiaita ipanoita lähietäisyydelle kälättämään läpi elokuvan. Toisin kuin kävi tänään. Mutta aika kivaa oli silti.

Mainittakoon että mielenkiintoisimpia kohtia 3D:nä olivat Kate/Rose poseeraamassa alastomana sitä hiilipiirrustusta varten, Jackin ja Rosen eka kerta auton takapenkillä, rotat jättämässä uppoavaa laivaa ja monet niistä uppoamisen dramaattisimpien vaiheiden vedenpaineryöpyt ja laivan piippujen kaatumiset. Kaksi ensiksimainittua olivat oikeastaan vähän karmivaakin, koska sitä kuitenkin tiedosti että se on vain kuva kankaalla, mutta näytti niin pirun realistuiselta. :D

Movie Monday #18: Lainsuojaton

Movie Monday tahtoo tietää suosikkini elokuvamaailman lainsuojattomista. Hm...Ensin ajattelin puhua Young Guns-elokuvien Billy the Kidistä, mutta taidan sittenkin kallistua tohtori Hannibal Lecteriin. Todennäköisesti Kid on oikeasti enemmän suosikki, mutta kun juuri nyt kiinnostaa enemmän turista Lecteristä.

Pidin Hannibalista kovasti jo vain Uhrilampaat nähtyäni; hänen syvällinen, filosofoiva ja hienostunut persoonansa ja kuinka hän lukee ihmisiä niin hyvin, on kiehtova kontrasti hänen sisällään pesivän hirviön kanssa. Saati sitten se, että ko. elokuva ilmaisee selkeästi myös sen että hänessä on aimo annos ihmisyyttä jäljellä, halussaan saada selliinsä ikkuna maisemien katseluun, ja kuinka hänen mielestään maailma on mielenkiintoisempi paikka kun agentti Starling on siinä, mistä syystä hän ei halunnut tappaa tätä. Mutta se oli vasta elokuva Hannibal joka sai minut jonkinasteiseksi faniksi, sillä se paljasti että äsken mainittuun oli eräs toinenkin syy, ja että hän mieluummin leikkaa irti oman kätensä, kuin satuttaa Claricea. Se on erityisen vaikuttavaa mieheltä joka tappaa ihmisiä kylmäverisesti siihen tyyliin kuin Hannibal sille yhdelle vanginvartijalle teki siinä kuuluisassa pakenemiskohtauksessa...

Hannibal on upea ja mielenkiintoinen yhdistelmä hirviötä ja ihmisyyttä, mikä voi johtua mm. siitä että hänen hahmonsa kuulema inspiroitui lukuisusra eri todellisen elämän psyykkisesti sairaaista rikollisista. Anthony Hopkinsia parempaa näyttelijää en osaa kuvitella ko. rooliin, vaikka kyllä se Gaspard Ulliel ihan kivasti sen teiniversion roolin veti, vaikkei näyttänyt tippaakaan Hopkinsilta mikä hieman häiritsi.

Mutta samapa tuo, koska en muutenkaan pidä Hannibal Rising-osasta ko. hahmon tarinaa. Ja minusta on menetys, että se on canon-osa eli hahmon luojan itse visioima. Minusta Hannibal olisi ansainnut paljon omaperäisemmän "nousun". Se olisi voinut vaikka liittyä jotenkin hänen psykiatrin ammattiinsa. Minä en edes näe siinä canon-tarinassa mitään logiikkaa. Tai no, ainakaan tarpeeksi. Jotenkin se vaan tuntui vähän pakotetulta. Olisivat edes saaneet näyttää kirjaimellisesti ne hetket kun Hannibalin psyyke romahti. Voihan toki olla, että kirjaversio sen tekeekin, mutta silti - edelleenkin hän olisi ansainnut omaperäisemmät lähtökohdat. Viihdyttävä tarina ja elokuva se silti on, ei sillä.

Movie Monday #13: Ihan naurettavaa...

TV-sarjoista saisin vaikka kuinka pitkän merkinnän aikaiseksi! Mutta...She's The Man (2006) on ainoa komediaelokuva jonka muistan hymyilyttäneen ja naurattaneen mua niin loputtomasti että kirjaimellisesti oli poskilihakset kipeinä leffateatterista ulos astellessani, ja on kestosuosikkejani komedioiden saralla.

Yksi suosikkikohtiani:

Malcolm: "I am convinced he's hiding something."
Rehtori Gold: "Oh, nonsense, Malcolm. He may be a little lost and confused, but deep down he's an all-american, red-blooded male, just like yourself."
Viola: [kävelee ohi, veljekseen Sebastianiksi naamioituneena, puhuen puhelimessa] "Mom, I will pick out my own dress. And no, I will not wear high heels. Because heels are a male invention designed to make women's butts look smaller... and to make it harder for them to runaway."
Rehtori Gold: "Malcolm, have you ever tried to run away in high heels?"
Malcolm: "No, sir, I..."
Rehtori Gold: "Not that easy. Not that easy..."

Yleensäkin tällaiset "roolinvaihdos"-komediat viihdyttää mua suuresti oli sitten kyse sukupuoliroolista tai sukupolven roolista (kuten Freaky Friday -elokuvat) tai elämäntyylin (elokuvasta "Just My Luck".) Mistä tulee mieleen, että Lindsay Lohan on näytellyt monessa varsin mainiossa komediassa ja vetää teiniroolit mielettömän hyvin. :D Teineistä tuli mieleen...

...että haluan antaa erikoismaininnan tietylle hahmolle elokuvasta Lizzie McGuire: Popstar, luokkaretkeä valvoneelle Ms. Undermirelle jonka asenteen ja letkautusten ajattelukin saa mut hymyilemään huvittuneena. ^^

Movie Monday #12: Suosikkinäyttelijä

Tällä herralla ei ole erityisen vahvaa kilpailijaa, paitsi Emilio Estevez - mutta silti valinta oli aika helppo, koska Christian on valinnut hitusen mielenkiintoisempia rooleja, kuin Emilio ja on muutenkin jotenkin persoonallisempi. Eli, Movie Mondayn kyselemä, kaikkien aikojen suosikkinättelijän tittelin voittaa Christian Slater. ♥

Miksi juuri hän? Jaa-a. On oikeasti vaikea selittää, mutta jotenkin se liittyy hänen jollain selittämättömällä tavalla persoonalliseen tyyliinsä näytellä ja mielenkiintoisiin roolivalintoihin.

Löysin hänet vuonna 2001 lännenelokuvasta Nuoret Sankarit 2 (Young Guns 2.) Samoin sen kakkossuosikkini, Emilio Estevezin. Onneksi katsoin ko. elokuvan vain siksi että Jon Bon Jovi esiintyi siinä 5 sekuntia, vaikken edes tiennyt missä enkä tosiaankaan tunnistanut katsoessani. :D

Slaterin roolihahmon, semi-tunnettu kuuluisuutta ja rikkauksia hinkuva ja keinoja kaihtamatta tavoitteleva lainsuojaton Arkansas Dave Rudabaugh on jo itsessään huvittava ja viihdyttävä persoona, mutta Slater tuo sen eloon jotenkin sympaattisella ja ikimuistoisella tavalla.
Sen takia faniuduin kertarytinällä ja metsästin käsiini lukuisia hänen tähdittämiään elokuvia ja kihisin jännityksestä kuin pikkulapsi jouluna aina kun tv:stä tuli joku sen leffa jota en ollut vielä nähnyt. Nyt kun mietin, huolestuttaa, vaikken missään nimeesä ole päälle nauhoittanut, mutta mihin olen ne tv-nauhoitukset lykännyt. Vaan ei se mitään - tulee ne kuitenkin DVD:nä joskus hankittua.

Mitähän minä olen hänenltä nähnyt? Kuopsutellaanpa IMDB:n listoja...
The Name of the Rose
Tales from the Dark Side: The Movie
Heathers
Young Guns 2
Pump Up the Volume
True Romance
Interview with the Vampire
Julian Po
Hard Rain
Very Bad Things (osittain)

...ja varmasti pari muutakin '90-2000-luvun leffaa, mutku IMDB listaa englanninkielisillä nimillä enkä jaksa tarkistaa suomenkielisiä. Very Bad Things katsoin vain osittain, koska se oli liian sairas minun makuuni ilman tasapainottavaa peruspointtia ja olen sitä mieltä ettei ihan kaikkea kannata katsoa, vaikka kuinka olisi suosikkinäyttelijä isossa roolissa.

Julian Po, (suomeksi "Julian Po'n kyyneleet), on mainio syvällinen elokuva joka kestää useammankin katselukerran lyhyelläkin välillä ja nyt alkoikin taas tehdä mieli katsoa se, kun en muista miten se nerokas juonikuvio loppuu. Siinä Slater siis esittää Julian Po:ta, hieman masentunutta 30-vuotiasta miestä joka on läpikulkumatkalla pikkukaupungissa, (matkalla meren rannalle nähdäkseen sen ensimmäistä kertaa), ja sairaalloisen epäluuloisten kaupungin asukkaiden ristikuulustelussa hän turhauduttuaan meni väittämään tulleensa sinne suorittaakseen itsemurhan - (mikä ei siis tosiaankaan ollut totta) - ja sitten joku epätasapainoinen nuori nainen innostuu siitä ja haluaa heidän suorittavan kaksoisitsemurhan. Kaupunkilaiset tietysti huokuvat sympatiaa Juliania kohtaan ja antavat tälle kaikkea ilmaiseksi, mutta eivät jätä häntä rauhaan ja lopulta Po joutuu aika hikiseen tilanteeseen jossa hänen vaaditaan oikeasti tekemään itsemurha. (Tekeekö se? En muista varmaksi, mutta muistaakseni se selviää sieltä hengissä.)

Wikipediassa on mielestäni hieman väärinymmärretty juoniselostus, koska nähdäkseni elokuva tekee varsin selväksi ettei Po oikeasti aikonut tappaa itseään muissään vaiheessa, mutta Wikin juoniselostus väittää että aikoi. Voi toki olla, että minä olen väärässä, mutta en usko. Siis kun alussa se ei puhu mitään itsemurhaa lähentelevääkään ja ristikuulustelukohtauksessa on varsin ilmsietä että se vaan paineen alla meni sekoilemaan ja sanomaan väärän sanan ja lietsoi epäluuloja joten sitten heitti jotain mahdollisimman epäuhkaavaa ja dramaattista päästäkseen irti tilanteesta. Nähdäkseni yksi leffan pointti on että viattomillakin väärillä sanavalinnoilla voi olla vakavat seuraukset.

J.D & Veronica

Samoin musta komedia Heathers on todella viihdyttävä ja ihanan syvällinenm genrensä helmiä. Slaterin roolihahmo, Jason Dean alias J.D., on mahdollisesti suosikein hänen roolihahmoistaan mitä olen nähnyt. J.D. on sillä kaltaistensa hahmojen joukosta erottuva että hänen kieroutuneet puuhansa ja asenteensa eivät kosketa ja johdu vain hänen omista henkilökohtaisista ongelmiaan (joissa kyllä riittäisi pohjaa sille ja jotka ovat mielenkiintoisia) vaan kokonaisen sukupolven - ja silti kyseessä ei kuitenkaan ole mikään tyypillinen yhteiskuntaa vihaava radikaali. J.D. on mainio hahmo fanfictioniin. Ehkäpä jonain päivänä kirjoitankin. Hän on tällä hetkellä suosikkini Slaterin esittämistä hahmoista ehkä silläkin, että vaikka on dramaattinen niin hänessä on jollain tavalla eniten särmää ja Slater siis pääsi näyttämään eniten värejä.

Tosin roolihahmonsa, yhteiskuntaa ja auktoriteetteja kritisoivaa, propagandaista piraattiradiokanavaa pitävä Mark "Hard Harry" Hunter elokuvasta Pump Up the Volume on kova kilpailija J.D:n kanssa. Slaterin onnistuu jälleen kerran tuoda jo muutenkin persoonalliseen hahmoon vielä lisää ikimuistoisuutta.

Slater on yksi niitä joiden toivoisin elävän ikuisesti (ja itseni myös) jotta en ikinä joutuisi luopumaan. x)

HEATHERS:

JULIAN PO:

Movie Monday #11: Ärsyttävin elokuvahahmo

Movie Monday 11, ja tittelin voittaa Jesse Reeves elokuvasta Kadotettujen Kuningatar (Queen of the Damned, vuodelta 2002)...Heti alkuun on mainittava että vaikka ko. elokuva pohjautuukin Anne Ricen Vampyyrikronikoiden 2. ja 3. osiin, ko. elokuvan juonella ja hahmoilla on harvinaisen vähän tekemistä ko. kirjojen juonen ja hahmojen kanssa. Mitään Jesse/Lestat -"rakkaus"suhde-sontaa ei kirjoissa ole ja Jessen hahmolla ei ole kirjan ja elokuvan versioiden välillä mitään muuta yhteistä kuin nimi, hiusten väri ja työpaikka. Voisin raivota kilometrimerkinnän ko. leffasta yleensäkin, mutta jos nyt sitten keskitytään vain Jessen mätään hahmoon. SAATANA, että joku voikin olla tappoärsyttävä pakkomielteinen riemuidiootti - yksi ko. elokuvasovituksen pahimpia loukkauksia Anne Ricea kohtaan!

Kirjojen Jesse Reeves on 35-vuotias, hienostunut ja fiksu nainen joka on kiinnostunut Lestatista vain paranormaalia olentoja tutkivan työnkuvansa puolesta eikä hän todellakaan halunnut muuttua vampyyriksi, vaan hänet jouduttiin muuttamaan jotta henkensä säilyisi ja se ei tosiaankaan ollut Lestat joka häent vampyyriksi muutti.

Elokuvan Jesse Reeves on hyvällä säkällä parikymppinen, kammottavaan vaatetyyliin tykästynyt pakkomielteinen pikku paska jolla on selvästi päässä vikaa jos sillä nyt edes on aivoja joissa voisi olla vikaa.

Siis ihan ilman vertailua kirjoihinkin, tuon leffan Jesse on jotain syvästi raivostuttavaa ja tiedän lukemattomia jotka olisivat ilolla katsoneet Lestatin tappavan sen nartun heti ensimmäisellä kohtaamisella. Elokuvan Jessica-poo on:

• Imbesilli joka tunkee vampyyrien yöklubiin yksin, ilman minkäänlaista asetta itsepuoloustuksekseen saati kertomatta menostaan kenellekään. Siis vaikka ei ilmeisesti halunnut tulla purruksi tai tapetuksi, päätellen tätä tempausta seuranneesta typerän näköisestä pakenemisesta... = Mitä V*TTUA!?
• Tunkee Lestatin seuraan vaikka tämä on aiemmin jo melkein tappanut hänet ja lopulta ilmaissut ettei kelpuuta naikkosta edes ateriaksi. Kuvittelee Lestatin olevan hänestä romanttisesti kiinnostunut vaikka tämä oli tehnyt kirkuvan selväksi että ei ole. = Jesselle "ei" on "kyllä".
• Haluaa Lestatin muuttaavan hänet vampyyriksi vielä senkin jälkeen kun Lestat on kirjaimellisesti osoittanut ihmisyyden kallisarvoisuuden ja kuinka paljon Lestat itse sitä arvostaa. = Jesse ei osaa kuunnella eikä kunnioittaa toisten mielipiteitä ja tunteita.
• Tunkee TAAS Lestatin seuraan kutsumatta ja ilmeisesti edelleen aikeissa vängätä "muuta mut vampyyriks pliiz niinq hei meiät on luotu toisillemme!!!1111" = ARGH!!!! Onneksi se oli Lestatin konsertissa niin ei tarvinnut kuunenlla sen vinkumista ja aivottomia perusteluja, eikä Lestat joutunut huomaamaan sen läsnäoloa lainkaan. Ikävä kyllä Jesse pilasi muutoin upeaa kohtausta tunkemalla ruutuun parinkymmenen sekunnin välein kirkumaan aivottomasti.
• Ylipäätään elokuva-Jesse kuvittelee itsestään aivan liikoja.
  
  Elokuva päättyy pakottamaan Lestatin ja Jessen pariutumaan ja leffantekijät kehtaavat vielä väittää siinä olevan jotakin logiikkaa. Tosin, ne väittivät myös pyrkineensä pysyä hahmojen persoonille uskollisina mitä kirjojen hahmoihin tulee, vaikka aivovammaisinkin huomaisi miten ne käänsi leffaversiot päälaelleen ja Jessen hahmo tosiaan on 98%:sti niiden oma, äärimmäisen huonosti kirjoitettu hahmo eikä missään määrin verrattavissa kirjan Jesseen. Siis kuten elokuva-Jessellä, sen elokuvan tekijöilläkään oli pudonntut "muutama" ruuvi päästä.
  
  Tässä on muutama tekemäni video vuodelta 2009:
  
  Looginen ja realistinen näkemys elokuva-Lestatin tunteista ja aatoksista mitä elokuva-Jesseen tulee - (ja siis elokuvan sisältö tukee tätä näkemystä noin 10.000% vahvemmin kuin sitä suosittua ja sokeaa romanttista sontaa.)

Ja tässä "toteutan" minun ja lukemattomien muiden unelman:

Ja tässä selitän miksi elokuva-Jesse on vainoaja:

Lopuksi, tässä linkki englanninkielisell Lestat/Jesse anti-fanisivustolleni jossa kritisoin, vaahtoan ja vihaan tuota leffa-paritusta ja Jessen hahmoa. Siis kyse ei ole mistään silmittömästä, vaan ihan rakentavasta kritiikistä ja hyvistä pointeista. ---> Never Yours - Lestat&Jesse Hate Site.

Movie Monday #10: Who Would You Be?

Jätän nyt tuon yhdeksännen "Mikä fiilis?" -haasteen Movie Monday:sta väliin, ainakin toistaiseksi. Voi olla että myöhemmin lisään sen, jos muistuu jokin mieleen. Mutta tällä kertaa siis pitäisi päättää minkä elokuvan maailmassa haluaisi elää joko omana itsenään tai ko. tarinan jonkain hahmona, jne.

Yririn kovasti miettiä jotain vähemmän massahysteria-maailmaa, mutta minkäs teet. Ei auta itku markkinoilla, kun mikään ei voita Rowlingin Harry Potter -universumia! Ja vaikka oikeastaan eläisin mieluiten ko. kirjojen maailmassa, niin leffat nyt on ihan tarpeeksi lähellä sitä. Itse asiassa, olisin oikein meielelläni kirjan versio Barty Crouch Juniorista Harry Potter ja Liekehtivä pikari -elokuvan mukaisessa tarinapolussa, jossa se ei joudu ankeuttajan suutelemaksi. 8D Juniori siksi että kaikista kuolonsyöjistä sillä on mielenkiintoisin hahmokehitys ja pimentoon jäänyt elämäntarina tiettyyn pisteeseen asti. Lienee sanomattakin selvää että kaikkein mieluiten olisin oma tulkintani ko. hahmosta, ko. elokuvan maailmassa. (Jos kiinnostaa, voit lukea minun Barty Crouch Jr. -versioni esittelyn täältä.)

Aivan omana itsenänikin olisi ok elää Pottermaailmassa, mutta vain jos tietäisin velhoyhteiskunnan olemassaolosta ja siltikin paljon mieluummin itsekin velhona. Hajoaisin varmaan kateudesta jos joutuisin oikeasti elämään siinä maailmassa ilman taikavoimia. Kun nytkin jo harmittaa joskus vietävästi ettei ole. :D Vaikka ei henkilökohtaiset taikavoimat toki ainoa vetävä puoli ko. maailmassa ole, vaan ylipäätään taikaelementin tuomat kiehtovat paikat, olennot, ammatit, harrastukset ja tapahtumat. Joten haluaisin olal vähintäänkin surkki, mutta tosiaan jos saisin valita, niin ihan läpikotaisin velho. :D Ihmissusikin haluaisin olla muuten, mutta kun niiden osa pottermaailmassa ei ole kaksineen ja lisäksi mitään parannuskeinoa ei ole, joten ehkäpä vain kaverustuisin jonkun ihmissuden kanssa.

Olisi toki jännää päästä katsomaan sivusta tai osallistumaan Harryn ja kumppaneiden kouluvuosiin koulutoverina, mutta toisaalta vielä mieluummin eläisin kouluaikani '70'luvulla. Koska vaihteen vuoksi olisi kiva kasvaa jollain toisella vuosikymmenellä ja ysärin ja kasarin jälkeen suosikkini on seiskyt-luku samalla kun kaksi ensiksimainittua ovat jo tarpeeksi tuttuja. Sitä paitsi niin pääsisin tutustumaan Harrya edeltävään sukupolveen paremmin. Joka tapauksessa asuisin Britanniassa, yay!

Taikaministeriö on niin paska ja kiero paikka, että sinne en suurin surminkaan menisi töihin, (paitsi Barty Juniorina Voldemortin vakooja-agenttina.) Voisin aikuisvuosinani haluta värväytyä Tylypahkaan professoriksi, koska pidän lapsista, mutta toisaalta silloin menettäisin 9 kuukautta muun maailman menosta. Ehkä perustaisin oman yrityksen Tylyahoon tai Viistokujalle...keksisin jonkun mullistavan liike-idean jolla rikastuisin rytinällä. Ja perustaisin Hermionen tapaan sorrettujen taikaolentojen oikeuksia puolustavan kerhon, säätiön, mikä nyt onkaan. Kotitonttujen sijaan taistelisin ihmissusien puolesta.

Ja kuka ohjaisi elämänI? Paha mennä sanomaan kuka ohjaaja olisi tarpeeksi kunnioittava potteruniversumia kohtaan, jos lähdettäisiin Potter-elokuvien ohjaajien joukosta muita katselemaan, joten valitsen joko Mike Newell (Liekehtivä pikari) tai David Yates (Kuoleman varjelukset.) Ne voisivat oikeastaan yhdistää voimansa. Newell sai aikaan upean pottermaisen tunnelman ja muutenkin visuaalisuus oli mahtavaa, mutta Yates piti homman ehkä jotenkin paremmin kasassa. Tosin, vaikea sanoa kun ei tiedä kuinka paljon leffan lopputuloksessa oli ohjaajan ja kuinka paljon näyttelijöiden, käsikirjoittajien ja tuottajan näkemystä. Ohjaajan näkemys nyt käsittääkseni elokuvissa yleensä eniten painaa ja näkyy, mutta silti.

Joooo...Pottermaailma on mahdoton unelmani. Luojan kiitos Rowling sallii fanfictionin ja joku nerokas ihminen joskus aikoinaan keksi foorumiroolipelit! ♥♥♥♥♥