"You sleep so well, my boy, because you know you're loved."
Mooseksen tarina on aina ollut yksi suosikkejani Raamatun tarinoista, niistä jotka muistan sillä en ole lukenut läheskään koko kirjaa...Koulun uskonnontunneilta vaan jäänyt joitain mieleen. Tämä uusin elokuvasovitus on hieno, mutta ei mitenkään mieltäräjäyttävän erityinen. Olen silti iloinen, että ehdin nähdä sen elokuvateatterissa, ja aion ostaa blu-rayn tai dvd:n.
En tiedä, jotain ehkä odotin enemmän...Ridley Scottn ohjaamalta elokuvalta. Tai ehkä se oli vain se että tämä kestää noin kaksi ja puoli tuntis, mutta alkaa vasta siitä kun Mooses on jo aikuinen ja mä odotin että nähtäisiin tarina ihan alusta asti. Tosin, eipä sen kasvutarinassa kai mitään filmaamisen arvoista ollutkaan, lähtökohtien jälkeen.
Oli miten oli, pidän tästä elokuvasta kokonaisuutena ja näyttekijät ovat täydellisesti valittu rooleihinsa.
Tärkeät kohtaukset oli vaikuttavasti kuvattu ja juuri ne oli hienoa nähdä isolla kankaalla. Kaksi ja puoli tuntia kului hujauksessa.
En muista alkuperäistä tarinaa kovinkaan tarkkaan, mutta jäi tuntuma että aika paljon oli muuteltu tai jätetty pois, mutta se ei haitannut tippaakaan...Ehkä juuri siksi ettei kyseinen tarina ollut mielessäni kovin vahvasti.
Ratkaisevin syy miksi lähdin tämän leffateatteriin asti katsomaan, on että Jumalaa näyttelee uusin suosikkinäyttelijöideni joukossa, Isaac Andrews. Ja hienosti poika roolin vetikin. Musta oli nerokasta valita lapsi Jumalan rooliin, siis muodoksi jossa tämä ilmestyy ihmisille. Etenkin Vanhan Testamentin kuvaaman huomattavasti pelottavamman Jumalan rooliin. Lapsi kun on viattomuuden ja jossain määrin ihmisyyden puhtain muoto, mutta Jumala ei ole ihminen...mutta välittää ihmisistä ja ihmisyydestä. ..omalla tavallaan. Tätä elokuvaa katsellessa tuon roolitoteutuksen valinnan, etenkin yhden tietyn kohtauksen, myötä sitä jäi miettimään mitä sitä itse tekisi jos olisi kaikkivoipa korkeampi voima joka hallitsee ihmisiä mutta ei ole koskaan its eollut ihminen? Voiko ihminen edes alkaa pätevästi ajatella moista, kun ihmisyyden tunteet ja heikkoudet vaikuttavat kuvitelmiin?
Lapsinäyttelijä Vanhan Testamentin Jumalan roolissa tekee korkeammasta voimasta entistäkin kiehtovamman aiheen.
Susoittelen vuokrata, jos Raamatun tarinat yhtään kiinnostavat.
Pidin erityisen paljon tämän elokuvan aivan viimeisestä kohtauksesta. Varsin vaikuttava! :)
"We're not supposed to be friends, you and me. We're meant to be enemies. Did you know that?"
Etsitkö elokuvaa jota todella herättää ajatuksia ja jota et ihan heti unohda? Tässä on yksi jota tuskin ikinä unohdat. Tämä ansaitsee kyllä kaiken saamansa arvostuksen. Ehdottomasti yksi parhaimmista, ellei jopa paras, Toiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva. Ja lapsuus- tai ystävyysteemaisista myös. Ei tarvitse edes pitää sotaelokuvista, koska varsinaista sotimista tässä ei ole vaan keskittyy puhtaasti ihmissuhteisiin ja sitä kautta ihmisyyteen ja sen tuskaan Hitlerin ja natsien vallan alla. Mikä tekee tästä joukosta erityisesti erottavan on että tämä kuvataan pienen lapsen näkökulmasta. Perustuu samannimiseen kirjaan ja kuulema seuraa sitä tosi uskollisesti. Aion ehdottomasti lukea kyseisen alkuperäisteoksen.
8-vuotias Bruno jonka isä on sotilas ja saanut ylennyksen SS-yksikön upseeriksi, muuttaa tämän, äitinsä ja isosikonsa kanssa pois Berliinistä. Heidän uusi kotinsa sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Auschwitzin keskitysleiristä jota Brunon isä nyt johtaa, ja jonka laidalle yksinäinen Bruno yhtenä päivänä mailla telmiessään päätyy. Poika on tähän asti lukenut vain seikkailukirjoja, fantasiaa, ja vanhempiensa suojelemana on vielä täysin tietämätön todellisen maailman menosta, varsinkin tai isänsä työnkuvasta. Hän on vain tyypillinen lapsi jota ei kiinnosta politiikka tai aikuisten asiat. Tarina asetelma on todella vahva ja suorastaan nerokas idea - kuvata holokaustia yhä täysin viattoman pikkupojan näkökulmasta, kuinka tämän viattomuus alkaa pikkuhiljaa murentua aikuisten kieroutuneiden opetusten alla mutta tämä sitkeästi pitää kiinni omasta puhtaasta moraalimaailmastaan, juuri samaan aikaan ystävystyessään pienen juutalaispojan, Shmuelin, kanssa joka on vankina tuolla keskitysleirillä.
Kuinka lapsi yrittää yksin selvittää itselleen kumpi on totta - aikuisten kertomat, aikuisten jotka tietätävät maailmasta paljon enemmän ja haluavat hänen parastaan...vai se mitä hän itse näkee ja kokee edessään, mukavalta ja täysin ihmiseltä vaikuttavassa ystävässään? Tässä juutalaisessa ainakaan ei vaikuta olevan tippakaan pahuutta, mutta voisivatko vanhat ja kokeneet aikuiset muka olla väärässä? Ne sanoo että kilttiä juutalaista ei ole olemassakaan. Kuinka aikuisia vastaan uskaltaisi muka nousta? Mitä tehdä kun ei olekaan enää niin varma voiko olla ylpeä omasta isästään? Kun ei tiedä onko tämä hyvä vai paha ihminen? Bruno ei ymmärrä lainkaan mitä työleirillä oikeasti tapahtuu, se vain tuntuu pelottavalta mutta toisaalta se video jonka hän näki sai sen vaikuttamaan niin mukavalta...
Tämä pikkupojan henkinen taistelu korostuu vielä lisää siinä miten tämän vain muutamaa vuotta vanhempi, 12-vuotias isosiskonsa nielee aikuisten mielipiteet totuutena ja teot hyveinä kuin ei mitään, ei kyseenalaista niitä lainkaan.
Pojat pitävät ystävyytensä salassa, ja se todella on ystävyyttä sillä se kestää melkoisen rankan petoksen Brunon puolelta, Shmuelin ymmärtäessä että Brunokin on vasta lapsi, yhtä peloissaan ja hämmentynyt kuin hänkin. Brunon vanhemmat päättävät että heidän lastensa ei pitäisi kasvaa tällaisessa ympäristössä ja lapset äitinsä kanssa ovat muuttamassa pois varsin pian.
Mutta ennen eroa ystävästään - jota Bruno ei usko ikuiseksi vaan vain siihen asti kun "kaikki taas tulevat toimeen keskenään", osittain yhä syvästi pahoillaan aiemmasta käytöksestään, hän haluaa tehdä vielä yhden valtavan palveluksen Shmuelille joka ei löydä isäänsä joka vietiin jonnekin pois...
"Mitä tapahtuu?!" "En tiedä. Me marssimme joskus."
Näyttelijät ovat loistavia, samoin käsikirjoitus, ohjaus ja kaikki. Koko ajan toivoin että edes jokin päättyisi hyvin...Koska hahmot oli kirjoitettu niin inhimillisiksi - jopa tuo natsi-upseeri-isä. Mutta toisaalta tiesin, että niin ei kävisi. Mikä muka tuossa historian vaiheessa koskaan päättyi oikeasti hyvin? Saatoin vain toivoa ettei kaikki päättyisi liian masentavasti. Loppu oli voimakkaampi mitä halusin kuvitellakaan. Niin hirvittävä kuin se olikin, se oli täydellinen loppu tälle tarinalle. Se on masentava, mutta sen verran shokeeravalla tavalla ettei se haittaa kokonaiselämystä yhtään.
Ehdottomasti MUST-SEE jokaiselle jota vähänkään kiinnostaa historia ja ihmiselon, etenkin lapsuuden syvyydet ja vaiheet. Todella kaunis ja voimakas elokuva ja kuvaus yksistä maailmanhistorian mustimmista päivistä.
"Tosiystävä tavoittelee kättäsi ja koskettaa sydäntäsi." ~Heather Pryor
Kaikki tuntevat sadun prinsessa Ruususesta. Niillekin jotka eivät niin välitä tai pidä kyseisen sadun tarinapolusta, on vihdoin loistava elokuvasovistus - aivan uudenlainen kokemus. Prinsessa Ruususen tarina sen pahiksen näkökulmasta, nerokkaasti sovitettuna monitahoisemmaksi ja tunteellisemmaksi ja todella mielenkiintoiseksi tarinaksi.
En katsonut mitään trailereita tai edes kuvia enkä lukenut tästä elokuvasta mitään taustaselostuksia, vaan katsoin sokkona ja suosittelen samaa muillekin - ja siksi pyrin välttämään isoja spoilereita tässä merkinnässä ja laitan vähiten spoilaavan virallisen trailerin.
Ne jotka pitävät Pahattaren hahmosta siksi että tämä on niin suuri ja puhdas pahuudessa, tämä elokuva ei välttämättä ole niin upea kuin niille jotka toivovat kyseiseen hahmoon lisää kerroksia. Tarina yleisesti on laajenettu nerokkaasti ja tavalla joka itselläni ei koskaan käynyt mielessäkään, ja sama juttu tarinan perustavanlaatuisen juonenkäänteen suhteen. Tarinaan on myös lisätty mielenkiintoinen uusi hahmo, ja ripaus sydämellistä huumoria. Kerrassaan mahtava elokuvasovitus tästä legendaarisesta sadusta, ja suosittelen lämpimästi kaikille joita vähänkään kiinnostaa uudenlainen tapa kertoa tuo ikivihreä taru.
Ennen spoilereita sanon vain toivovani että tämän elokuvan versio olisi ollut se alkuperäinen tarina!
Myös visuaalisesti tämä on todella miellyttävä elokuva, ja suurin osa näyttelijöistä hyvin valittu. Etenkin Angelina Jolie on täydellinen valinta aikuiseksi Maleficentiksi!
Trailerin alla vielä tarkempia mielipiteitäni.
VIRALLINEN TEASER TRAILER:
SUURIA SPOILEREITA! Älä lue pidemälle vielä, jos aiot katsoa tämän elokuvan!
Alkuperäinen tatina ja satujen standardi-kuviot olivat niin syvään poltettu mielikuviini että mulla ei edes tämän elokuvan aikana koskaan käynyt mielessä se tosiseikka, että tuo kirous ei millään tavalla rajoittanut sen purkavan rakkauden luonnetta. Se ei missään muotoa sanonut että sen täytyisi olla romanttista, kunhan vain olisi tosirakkautta. Tajusin sen vasta siinä kun Maleficent piti tunteellista puhettaan ikiunta nukkuvan Auroran vuoteen vierellä.
Sen sijaan, siinä missä olin melko varma että tässä sovituksessa se ei olisi prinssi Philip koska se on vaan niin typerä ja epälooginen tarinapolku ja tämä elokuva oli näyttänyt enemmän logiikkaa ja tunteellista järkeä...Jossain vaiheessa harkitsin että ehkä se on lintu Diaval joka on tosiaan ihana ja mielenkiintoinen hahmolisäys. Harkitsin sitä vaihtoehtona prinssi Philipin paikalle, koska Diaval oli tuntenut ja huolehtinut Aurorasta siitä asti kun tyttö oli vauva ja niillä oli jonkinverran tunnesidettä Aurorankin puolelta. Mutta tosiaan, se varsinainen "twist" tuon suudelman suhteen on nerokas ja täydellinen :)
Rakastan myös sitä että ne teki Maleficentistä keijun. Ei koskaan käynyt mielessänikään että se olisi keiju. Sen ja Stefanin tarinapolku on nerokas. Etenkin.tämän nimenomaisen sadun taustaksi.
Ei haittaa yhtään että tämä totaalisesti tuhoaa Maleficentin pahiksena, koska tämä tekee sen nerokkaalla ja sydämellisellä sovituksella. Tämä on kiehtova ja uskottava fantasiatarina, jonka, kuten sanoin, toivoisin olevan alkuperäinen versio.
Tässä leffassa on pari söpöintä leffahetkeä ikinä. :D
1.) Diaval ruokkimmassa vauva-Auroraa alkuperäisessä lintumuodossaan.
2.) 3-vuotiaan Auroran ja Maleficentin tapaaminen metsässä. Sanat ei voi kuvailla miten söpöä ja hauskaa se oli. :D
Tämä nousi ehdottomasti TOP-suosikkielokuvieni joukkoon, ja yhdeksi niistä joita jaksan varmasti katsoa satoja kertoja!
"You know, there are rules, you should be more careful. You might upset someone."
Yksi ehdottomasti parhaita moderneja Halloween-teemaisia elokuvia. Yksi harvoista kauhuelokuvista jotka ovat onnistuneet tosissaan pelottamaan mua kokonaisuutena eikä vain yksi kohtaus tms. Tämä leffa on saanut seitsemän ehdokkuutta ja neljä voittoa monenlaisissa elokuva- ja kauhuelokuvapalkintogaaloissa. Parhaana elokuvana, parhaana käsikirjoituksena ja muutamat näyttelijät myös. Ja mieletäsni todellakin ansaitusti!
Halloweenin henki kulkee ihmisten joukossa ja rankaisee niitä jotka rikkovat yön sääntöjä, se kulkee huppu päässä näyttäen näin aivan tavalliselta pikkupojalta. Tarina koostuu kolmesta toisiinsa liittymättömistä tarinasta jotka tämä henki ja muutama muu sattuma linkittää yhteen tuomatta ketään hahmoista kuitenkaan varsinaisesti samaan tarinaan eikä kaikki ole aina sitä miltä näyttää. Paljon jää myös katsojan spekuloinnin varaan ja monet hahmot ovat hyvin mieleenjääviä. Nerokkaasti kirjoitettu kässäri ja kaikkein hirvittävin osa sitä on taustatarina johon liittyy häiriintyneiden lasten joukkomurha kymmeniä vuosia sitten Halloweenina, ja huhun mukaan niiden ruumiita ei koskaan viitsitty etsiä. Myös tuo tarina on upeasti ja todella kammottavasti tuotu mukaan. Leffan loppu erityisesti on melko ikimuistoinen.
Tässä leffassa on itseasiassa kourallinen todella hyvin mieleenjääviä kohtauksia niin käsikirjoituksellisesti kuin ohjaukseltaan ja näyttelijöiltä. Kerrassaan upeaa työtä. Yksi henkilökohtainen suosikkikohtauksiani on se ihmissusi-kohtaus; molemmilla katselukerroilla totesin itsekseni "Holy shit, that was awesome! O.O"
Myöhhenntäköön että tunnelmiini saattaa vaikuttaa se että olen mies ja valtava ihmissusi-fani...Mutta luulisin että se on monen muunkin mielestä hienosti tehty kohtaus. :D
Tässä on myös yksi kaikkein synkimpiä kohtauksia mitä olen ikinä kauhuelokuvissa nähnyt. Yksi tietty siihen koulubussi-tarinaan liittyvä kohtaus - en sen tarkemmin siitä, koska en halua spoilata sitä.
Katsoin tän ekan kerran silloin joskus vuonna 2009 kun tämä oli vasta julkaistu, ja tuossa yksi päivä uudestaan. Muistin että tämä on erityisen häiriintynyt ja hirvittävä joten yritin katsoa iltana kun olin tosi väsynyt - ajattelin että siinä tilassa se ei olisi niin kauheaa kun ei rekisteröi kaikkea. Mutta kuinkas kävikään, hyvin pian olin täysin hereillä ja silmät suurina liimaantunut nojatuoliini. Siltikin vaikka muistin aika hyvin mitä tapahtuu seuraavaksi. :D
Rakastan tätä elokuvaa, oma uusi suosikkini Halloween-teemaisista elokuvista ja ampaisi kauhugenressä yleisestikin listallani top-leffojen joukkoon!! Suosittelen to-del-la lämpimästi vuokraamaan tai ostamaan tämän ja katsomaan pimeällä. Loistava valinta missä tahansa vaiheessa vuotta, mutta toki erityisesti Halloweenina!
Toinen ykklskauhuni on Painajainen Elm Streetillä (1984) josta tein merkinnän faniblogini puolelle kolme vuotta sitten.
"Those first months...I sat up every night waiting for you to come and get me. I thought...If they love me, they'll come and get me. Why didn't you come and get me?"
Kertoo tarinan Staynerin perheestä ja erityisesti näiden nuorimman pojan Stevenin elämästä tämän ikävuosina 7-16. Pedofiili kidnappasi kotioloissaan onnettoman 7-vuotiaan Stevenin ja syötti tälle kasan valheita, saaden tämän uskomaan ettei tämän oikeilla vanhemmilla ole enää varaa elättää niin montaa lasta ja että hän on nyt Stevenin laillinen huoltaja, ja lopulta väittää tämän isän jopa kuolleen ja perheen hajonneen joka puolelle maata jotta poika lakkaisi kyselemästä. Seitsemän vuotta myöhemmin, 14-vuotias Steven pelastaa "isänsä" uusimman uhrin, 5-vuotiaan Timmyn, samana päivänä kuin tämä siepattiin. Vie pojan poliisiasemalle, aikoen itse karata kotoa, mutta asemalla joutuu epäillyksi Timmyn sieppauksesta...kunnes paljastaa oikean etunimensä ja oikeaksi uskomansa sukunimensä.
Elokuvan nimi on johdettu siitä mitä Steven oikeassakin elämässä sanoi tuolla poliisiasemalla sinä iltana:
"I know my first name is Steven. I think my last name is Stayner."
Tämä on alunperin kaksiosainen tv-elokuva, ensimmäinen osa alkaa ajasta hieman ennen sieppausta ja päättyy iltaan kun Steven yrittää pelastaa Timmyn. Toinen osa jatkaa siitä mihin ensimmäinen jäi, ja päättyy vuoteen kun Steven on 16 ja ollut oikean perheensä luona pari vuotta, ja itse pian tuleva isä.
Steven itse ei pitänyt siitä miten tämä elokuva esitti hänen perssonansa lapsena, joten oletettavasti se ei osunut ihan kohdalleen. Mutta yleisesti ottaen, mun mielestä, tämä on todella kunnioittava ja sydämellinen toteutus kyseisestä tarinasta. Tunnelma on kohdallaan, näyttelijät todella hyviä, tahti on kohdallaan ja oikeisiin asioihin keskitytään kuhunkin sopivassa määrin. Arvostan erityisesti sitä, että tässä pidetään hyvä tasapaino Stevenin ja tämän oikean perheen elämien kuvailussa, kumpaakaan ei unohdeta toisen varjoon.
Toteutustyyli on suhteellisen pinnallinen, mutta kuitenkin tarpeeksi tunteellinen ja samaistuttava. En usko että tätä tarinaa olisi kannattanutkaan kertoa yhtään dramaattisemmalla lähestymisellä, muuten olisi mennyt liian tuskalliseksi katsojille.
Suosittelen lämpimästi hyvintehdyistä tositarinoihin pohjaavista elokuvista kiinnostuneille.
Näin tämän ensimmäisen kerran kahdessa osassa televisiosta 1990-luvulla, Kun elämä satuttaa-sarjassa. Mutta tämä on julkaistu yksiosaisena elokuvana VHS:lle ja DVD:lle.
"Once
more into the fray. Into the last good fight I'll ever know. Live
and die on this day. Live and die on this day."
Amerikkalainen seikkailudraama joka kiinnosti mua eräseikkailuteemallaan ja susiteemallaan koska susi on kaikkien aikojen lempieläimeni. Mutta tuota...tämän elokuvan sudet ovat puhtaan kammottavia. Valtavia, ja totaalisen aggressiivisia ihmissyöjiä. Eli aika kaukana aidon suden kiehtovuudesta, mutta toki palveli elokuvan tarkoitusta. Enkä mä tiedä millaisia Alaskan sudet ovat, mutta musta tuntui että muutama elementti tässä leffassa on kirkkaasti epärealistinen. Se ei kuitenkaan yhtään haitannut - homma toimi silti tarpeeksi uskottavasti ja oli alusta loppuun jännittävää ja puhuttelevaa.
Juoni on hyvin yksinkertainen: kuusi oljynporausyöntekijää haaksirikkoutuvat Alaskaan lentokoneensa pudottua sinne. Yksi heistä on taitava metsästäjä joka yrittää johdattaa joukon turvaan ja kohti etelää. Keskell-ei-mitään pakkanen on hurja, lumimyrskyt pauhaa ja kaiken päälle lauma tolkuttoman agressiivisia ja armottomia susia ahdistelee heitä vähän väliä.
Rakastan susia ja rakastan ihmissusia yli kaiken, mutta tämän leffan (tavalliset villisudet) aiheuttivat mulle silkkaa ahdistusta ja kammotusta. Kohtaukset miesten ja susien välillä on kuvattu ihailtavan intensiivisesti ja hienosti - gorea ei ole kuin juuri ja juuri nimeksi eli kohtausket on jätetty pitkälle katsojan mielikuvituksen varaan. Samoin koko leffan tunnelma on asiaankuuluvan synkkä ja onnistuu tuomaan tahtomansa syvällisen pointin läpi selvästi ja mielenkiintoisella tavalla.
Hahmoihin (päähahmoa lukuunottamatta) ei välttämättä ehdi liiemmin samaistua tai kiintyä, mutta kuolemakohtaukset on kirjoitettu ja näytelty niin kauniisti että ei haittaa yhtään vaan ne kohtaukset vaikuttaa. Ikimuistoisin on mielestäni aivan ensimmäinen kuolema joka johtui koneen putoamisesta. Kertakaikkisen upea kohtaus!
Nähdäkseni tämän leffan tarkoitus onkin keskittyä ihmisyyteen, eläimellisyyteen, ja ihmisen selviytymisvaistoon ja kuolemanpelkoon. Eikä se välttämättä vaadi suurta hahmokehitystä ollakseen vaikuttava, kun muut elementit on kohdallaan. Toki tästä löytyy huomattavasti hahmojen taustojakin, lähinnä päähahmon mutta se onkin kiehtova hahmo.
Susilla on suuri osa juonen kulussa ja yleisessä tunnelmassa, mutta osansa tekevät myös luonnonvoimat ja onnettomuudet stressin ja hädän ajamana. Kertakaikkisen mainio elokuva, ja mikä tahansa muu loppuratkaisu olisi totaalisesti pilannut elämyksen. Eli loppukin on mielestäni mahtava.
Suosittelen todella lämpimästi kaikille seikkailun ja draaman ystäville, varsinkin jos pidät syvällisistä elokuvista. Hehkuttavasta blogimerkinnästäni huolimatta ei tämä minunkaan mielestäni täydellinen elokuva ole, mutta mielestäni tarjoaa kyllä hienosti sen mitä yrittääkin.
Vaikka tapaus on yksi maailmanhistorian kuuluisimmista, alustan tämän merkinnän kuitenkin tällä: Maaliskuussa 1998 itävaltalainen 10-vuotias tyttö, Natascha Kampusch, siepattiin aamulla koulumatkallaan. 8,5 vuotta myöhemmin, elokuun 23. 2006 hänen onnistui paeta kaappajaltaan. Vuonna 2010 hän julkaisi muistelokirjan 3096 päivää, jossa kertoo vuosistaan vankeudessa.
Tuohon kirjaan pohjautjuen tehtiin elokuva ja se julkaistiin helmikuussa 2013 Saksassa, ja elokuun alussa täällä Suomessa. (Tapaukseen pohjaten on vanhempikin elokuvaversio nimeltä Tyttö kellarissa, mutta siihen ei kannata aikaa ja rahaa tuhlata. Se on nimittäin tosi outo eikä sillä ole juuri mitään merkittävää yhteistä Nataschan tapauksen kanssa. Suorastaan ärsyttävää että sitä markkinoidaan Nataschan tapauksen siivellä.)
Mutta tämä 3,096 päivää on aivan toista luokkaa, osittain varmasti siksi että pohjaa uhrin omiin muistelmiin.
En ymmärrä miksi tämä elokuva on saanut niin surkeita tähtiarvosteluja. (Esim. 1-1,5 tähreä kriitikoilta ja Plevnan sivuilla ja IMDB:ssäkin ei ole edes kuuden tähden arvoinen käyttäjäarvostelujen keskiarvoltaan.) Eihän tämä missään nimessä täydellinen elokuvana ole, mutta mielestäni ohjaaja teki hyvää työtä ja samoin näyttelijät - ja ennen kaikkea tämä on ihailtavan todenmukainen oikeaan tapaukseen nähden; ei kaunistele esiin nostettuja asioita eikä myöskään ole lisätty ylimääräistä valheellista draamaa paljonkaan jos yhtään. Toisin kuin monet perustuu-tositapahtumiin -elokuvat tuppaavat tekemään.
Ainoat viat jotka tulee näin äkkiseltään mieleen ovat:
- Brittiäiset ja irlantilaiset näyttelijät puhumassa engalntia ja tietenkin niillä ihanilla mutta korvaan pistävillä aksenteillaan, vaikka hahmot ovat itävaltalaisia ja elokuva kuvattiinkin Saksassa. Jos englannin haluttiin olevan puhuttu kieli, olisivat voineet valita saksalaisia näyttelijöitä jotka osaavat sujuvasti englantia jotta edes aksentti olisi ollut oikea.
Usein tällainen räikeä kansallisuus/kielivalinta-ristiriita on liian häiritsevää minulle ja latistaa merkittävästi elokuvaa, mutta yllättävästi tässä elokuvassa se ei häirinnyt lopulta yhtään - elokuva tempaisi mukaansa täysin. Mutta silti mielestäni näin räikeä kansallisuus/kieli-ristiriita on mainitsemisen arvoinen "vika" koska sen olisi voinut helposti välttääkin. Eri asia jos tämä olisi kuvattu Britanniassa, mutta kun oltiin Saksassa niin olisi varmaan saksalaisia näyttelijöitäkin ollut tarjolla...Varmaan myös sellaisia jotka osaavat englantia tarpeeksi hyvin.
- Olisi voinut keskittyä enemmän perheen selviytymiseen Nataschan katoamisen jälkeen, siis enemmän mitä keskittyi. Tässä taisi olla vain kaksi hyvin pikaista kohtausta äidin elämästä, ensin kaksi päivää kataoamisen jälkeen kun hän ryyppäsi suruunsa ja toinen monen vuoden jälkeen jouluna kun hän itki sitä että vei tytön aina autolla kouluun paitsi ei sinä kohtalokkaana aamuna. Nataschan pään sisällä kyllä näytettiin muutamia flashbackejä hänen elämäänsä perheensä kanssa, onnellisiin muistoihin, eli perheliittoista ttunne-elementtiä ei sentään täysin sivutettu, mutta mielestäni siis ei lähestytty tarpeeksi kataomisvuosien kautta.
Ymmärrän kyllä että tämä pohjaa Nataschan kirjoittamaan kirjaan, ja joka tapauksessa tämä on ja pitääkin olla hänen tarinansa - tallennusmuoto hänen vahvuudestaan ja uskomattomasta selviytymistarinastaan. Mutta silti. En mennyt katsomaan tätä viihde mielessäni vaan nähdäkseni kuinka kunnioittava tai epäkunnioittava tämä on oikealle tapaukselle, mutta silti mielestäni elokuvaversio olisi voinut käyttää tilaisuuden huomioida koko perhe. Kidnappauksissa kun itse kaapattu ihminen ei ole ainoa uhri.
Minusta malliesimerkki vastaavasta ja tuossa suhteessa hyvin tehdystä elokuvasta on elokuva Tiedän, että nimeni on Steven, joka pohjautuu amerikkalaisen Steven Staynerin 1970-luvun alussa tapahtuneeseen kidnappaustapaukseen. 7-vuotias Steven kaapattiin matkalla koulusta kotiin ja seitsemän vuotta myöhemmin kun hänen kaappaajansa sieppasi toisen pikkupojan, 5-vuotiaan Timmy Whiten, Steven karkasi Timmyn kanssa tarkoituksenaan pelastaa Timmy samalta kohtalolta jonka itse oli kokenut. Poliisiasemalla Steven pelasti kuitenkin myös itsensä, elokuvan nimen tullen hänen sanoistaan "Tiedän, että ensimmäinen nimeni on Steven. Luulen että sukunimeni on Stayner."
Tuo elokuva keskittyy paljon Stevenin vuosiin kaapattuna, mutta myös hyvin paljon perheensä yrityksiin löytää hänet ja muutaman kerran pitkähköjä kohtauksia perheen elämästä ja murheesta ilman poikaansa, ja toinen puoli kertoo Stevenin parista ensimmäisestä vuodesta Timmyn ja itsensä pelastamisen jälkeen.
On toki huomioitava että Steveniä koskeva elokuva tosiaan on 2-osainen tv-elokuva jonka kokonaispituus on 180 minuuttia, siinä missä 3,096 päivää on teatterielokuva kokonaispituudeltaan 111 minuuttia. Mutta silti, mahdottomuus perheeseen keskittyminen hieman enemmän ei varmasti olisi ollut.
- Yhdessä kohtaa 10-vuotias Natascha ei ole syönyt mitään neljään päivään ja anelee ruokaa vankityrmässään olevan video/puhelinyhteyden kautta ja kohtaus on kuvattu niin että kamera on olevinaan se mihin hän puhuu, eli tyttö on siinä pari minuuttia lähikuvassa kiljumassa kameralle eli elokuvan katsojalle. Tällä tavoiteltiin kai jonkinlaista näkökulmapsykologista syvävaikutusta katsojaan, mutta minusta se tuntui vain oudolta. Se kun laittoi katsojan kaappaajan näkökulmaan mikä ei mielestäni toimi jos tarkoitus olisi olla tunteellisesti tuon pikkutytön puolella.
Sivuasiana tahdon sanoa, että mua hirvittää miten näyttelijät vaarantaa
teveytensä ja henkensä yhden roolihahmon/uramahdollisuuden takia, vaikka
kuinka tekisivätkin sen valvotusti ja terveysammattilaisten kanssa. Meinaan
kun se ei taatusti ole mitenkään tarpeellista, toisin kuin
stunt-näyttelijöiden itsensä vaarantamiset on enemmän tai vähemmän
tarpeellisia elokuvataiteen maailmassa (ja stunt-näyttelijät todennäköisesti
tekee sitä siksi että tykkäävät sellaisesta vaarallisesta actionista.) Kukaan tuskin tykkää
nälkiintymisestä ja kyllä maskeerauksella ja muulla teknologialla
varmasti nykyään saadaan ihminen näyttämään ihan tarpeeksi
nälkiintyneeltä...Mutta monien muiden nykynäyttelijöiden tapaan
teini-ikäisen Nataschan näyttelijä laihdutti itseään nopeasti ja
rankasti rooliaan varten - kirjaimellisesti hän näyttää melkein
luurangolta tässä elokuvassa ja siis oli ihan oikeastikin koska kävi
läpi rajun laihdutuskuurin tätä varten. Huaaah. o.O
Että sellaista. En nyt muuta kritisoitavaa ilman pidempää pohtimista keksi.
Näyttelijät olivat tosiaan hyviä, vankeusvuodet hyvin kuvattu ja tunnelma kohdallaan - eivät olleet liian ahdistavan intensiivisesti kuvattuja mutta kuitenkin tunteisiin vaikuttavasti ja vakavamielisiä ajatuksia herättävästi, ja käsittääkseni todenmukaisesti. En ole Nataschan kirjaa lukenut, mutta käsittääkseni siis varsin todenmukainen sovitus eikä ihan kauheasti jätetty pois hänen osaltaan.
Mielestäni tämä on kolmen tai neljän tähden arvoinen elokuvataiteellisesti ja ehkä neljän tähden arvoinen nähden totuudenmukaisuuteen suhteessa oikeaan tapaukseen. Tätä on helppo suositella, jos tämä tarina laadukkaana elokuvadokumentointina kiinnostaa.
